”Vihreyden kyllästämä ilma näytti veden huuhtomalta, aivan kuin joku olisi ottanut tapin pois ja vedet olisivat valuneet maailmasta jättäen niityt, pellot, puut ja kukkulat pesun jäljiltä hohtavan puhtaiksi. – Tarvitseeko meidän mennä puutarhoihin. Koko Waleshan tuntuu olevan yhtä puutarhaa, Ed sanoi. Tiet joita pitkin ajoimme olivat itse asiassa tuuheiden pensasaitojen rajaamia puistokujia, niiden vihreät penkereet täynnään villiä sormustinkukkaa. Kolmena päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle ja viivyimme iltamyöhään, söimme pubeissa, ajoimme vielä yhteen mielenkiintoiseen kaupunkiin välttääksemme menemistä ’kotiin’ kokkaamaan ja kuvittelimme, että elimme niin kuin olisimme halunneet, lähellä tuota muuttuvaista salmea ja poimien matkan varrella hedelmiä puista.”
*Francis Mayes, Vaellusvuosi; WSOY:n Loistopokkari 2008
Amerikkalaiselle ’vanha manner’, sen elämänmuoto ja pitkä, värikäs historia on eksotiikkaa. Kirjailijan silmin nähtynä omiltakin matkoilta tutuiksi tulleet Italia ja Kreikka saarineen, Espanja ja Portugali sekä vieraammat Turkki, Skotlanti ja Wales tarjoavat lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia. Lukunautintoa lisää kiirehtimätön, jutusteleva tarinointi, historian ja kulttuurin tuntemus sekä kirjoittajan ja hänen matkakumppaninsa persoonasta tarjotut välähdykset. Kerronnan sirpaleisuus toimii tämäntyyppisessä kirjassa hyvin. Kirjan matkakuvaukset ovat ihanasti viihdyttäneet pimeinä syksyiltoina.
* Tarja Tallqvist / Elina Simonen, Kuka vierelles jää; Otava 2007
Kullakin kirjalla on aikansa. Panin tämän merkille jo ilmestymisaikaan, mutta kaiketi aavistin, että rankasta aiheesta johtuen lukukokemus ei tule olemaan helppo ja lykkäsin lukemista. Kun oman äidin hoitopaikka-asia lopulta ratkesi onnellisesti, tunsin, että on voimia käydä vastaavien tarinoiden pariin. Kirjan nimi (T.T:n aiempaa tv-dokumenttia mukaillen) antaa jo ymmärtää, että vanhustenhoidon todellisuus on monin tavoin kauhistuttava ja piinallinen. Onneksi myös hyvin toimivia hoivapaikkoja on ja niistäkin kirjassa kerrotaan. Kertoja tunnustautuu ihmisenä repaleiseksi ja monen myöhäisellä iällä hoitoalalle etsiytyneen kollegansa tavoin suhtautuu asioihin tunteenomaisemmin kuin pitemmän ammatillisen kokemuksen omaava. Tallqvistin vahvuus kertojana on kuitenkin juuri emotionaalisuudessa ja sen lisäksi rohkeudessa panna persoonansa peliin, tarttua asioihin, paljastaa epäkohtia ja toimia.
Koska T.T:n aineisto perustuu paljolti päiväkirjamerkintöihin oppi- ja työvuosilta lähihoitajana, on päädytty hyvään ratkaisuun, jossa kokenut toimittaja Elina Simonen on editoinut tekstin kirjaksi. – Suosittelen – erityisesti niille, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omaa ja läheistensä vanhuutta. Pelkoja päin ja valmiina taistoon!
* Leena Krohn; Unelmakuolema; Teos, 2004
Leena Krohn on kotimaan kirjallisuudessa erikoinen persoona, yksi niitä harvoja, joiden koko tuotantoon tekisi mieli tutustua. Hyllyssäni on ennestään vain Tainaron (WSOY, 1985), mystinen aikuissatu, oikeastaan eräänlainen proosaruno, josta pidän kovasti. Unelmakuolema oli lukupiirin joulukuun kirjana, joten sain siitä kosolti myös muiden lukijoiden huomioita ja ajatuksia. Kirja koostuu irrallisen tuntuisista tarinoista, jotka liittyvät löyhästi niminovellin kuvaamaan liikeyritykseen nimeltä Unelmakuolema. Jollakin tavalla Krohn vaikuttaa suorastaan profeetalliselta; kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta ja teemat, kuoleman- ja elämänhallinta, kaiken tuotteistaminen, käyvät yhä ajankohtaisemmaksi. Aikaamme leimaa kuolemankauhu, jota pyritään selättämään väkivaltaviihteellä. Siinä on paljaimmillaan pyrkimys ottaa kuolema haltuun, kun elämänhallinta lipsuu käsistä. – Kirja ei ole helppolukuinen, minulla meni kolme kuukautta. Kannattaa silti lukea, vaikka pala kerrallaan.
Kehitys kehittyy. Paitsi MySpacea ja kaiken maailman gallerioita, on tullut muotiin kuorruttaa blogisivustojakin kuin täytekakkua. Kimalletta ja välkettä kylvetään surutta, joissakin rämähtää tai kilahtaa heti soimaan blogistin lempimusa, joissakin tarjoillaan YouTuben pläjäyksiä toisensa perään. Kuvan käyttö on räjähdysmäisesti kasvanut. Minkä määrän digikuvia blogit ovatkaan pursottaneet virtuaalitaivaalle!
Ilmiössä lienee kysymys yleistyvästä viihteellistymisestä, joka näkyy päivälehdistössä ja television ajankohtaisohjelmissakin, jopa Ylellä. Ilmiö kertoo ajastamme, jossa julkisuus mittaa olemassaoloa ja sen laatua. Ilmiössä pelkistyy myös monen blogin idea: näkyä ja kuulua, tuoda oma eksistenssi koreaksi meikattuna estradille – laulaa voittajan hittiä lainahöyhenissä ilman omaa sanottavaa.
Ehkä joskus taas huomataan, ettei kaikkien musiikkimaku ole samanlainen ja musiikki ylimalkaan on mitä suurimmassa määrin hetken tunnelmaan liittyvä. Kuvaryöppy on kuin sanaryöppy, ajatus hukkuu tulvaan. Niukkuudella on ystävänsä, hiljaisuus voi puhua ääntä voimakkaammin ja minimalismi avata maailmojen sfäärit.
Joo, taas on päivä mennyt tässä ihan itekseen, ihmetellessä. Juutuin joulukorttitalkoisiini, joka sinänsä on ihan mieluisaa puuhaa, mutta miten se nyt alkoi sekä loppui tunaroinnin merkeissä. Milloin oli sakset tai liima hukassa, milloin lipsahti jouluiseen tekstiin kirjoitusvirhe tai osoitetarra suttaantui. Kun kaikki oli viimein niiltä osin kondiksessa, ei postimerkkiarkkia enää löytynyt mistään. Ihan varmasti olin sen ostanut, voi onneton taaskin.
Ihmisen kyky keskittyä vain ja ainoastaan yhteen asiaan kerrallaan on joskus uskomaton. Merkit olivat korteissa ja kuorissa valmiiksi liimattuina odotelleet jo viikon päivät.
Seurailimme teeveestä Linnan juhlijoita illan kynttilähämärässä. Kiinnitin huomioni mahdollisesti vääriin asioihin, niin kuin siihen, ketä kulttuuri-ihmisiä oli kutsuttu tasavallan presidentin vieraaksi – ja siis eräällä tavalla nostettu kansakunnan kaapin päälle. No, esimerkiksi Idols-voittajatyttö ja elähtänyt iskelmälaulaja osui näkökenttään, heitä oikein haastateltiin. Vaan oliko heillä sanottavaa…
Kyllä väliin saa ihmetellä mitkä asiat näyttäytyvät tärkeinä. Presidenttiparin käsien kautta marssi mitalit rintapielessä ansioituneita kansalaisia, joista selostajilla ei nimeäkään kerrottavana, vaan annas kun tuli joku, jonka puku oli haettu suoraan Pariisista tai teetetty Marimekon vanhoista verhoista, sepä herätti toimittajan eloon.
Kutsuille oli kehitetty teemaksi Itämeri. Aiheesta kuultiin järkipuhettakin, kalastajalta, jolta haastattelija vetäisi mikrofonin nenän alta kesken kiinnostavan lauseen. Oli kiire päästä näyttämään tanssijoita, jotka velloivat kuin kalaparvi sumpussa. Toisaalla tungeksivat köyhät lihakeittoa särpien torilla. Televisiossa käytiin taas talvisotaa, kun meillä jo nukuttiin. Ei tätä jaksa.
Äiti, liinan tekijä, on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Tänään maassa eletään monin tavoin parempia päiviä kuin Äidin lapsuudessa. Kiitollisin mielin ajattelen tänään kaikkia kotimaan itsenäisyyden puolesta taistelleita ja tulevaisuuden hyväksi ponnistelevia.
Pissismummo antautui ajattelemaan elämäänsä ja siinä sivussa vähän muidenkin. Semmoistahan ei ylimalkaan pidä kenenkään mennä tekemään ennen kuin pakon edessä. Pakotus löytyi ihan lähimaastosta, mikä aiheutti Mummon ajatustoimien lipsumista pahasti tunteen puolelle.
Pääsi nimittäin käymään, että Pissismummon Poikakaveri, tuo ylimalkaan niin lamp….pässinlauhkea olento, mulkoili muuanna aamuna kiukuspäissään kippurasarviensa takaa pahasti Mummoa. Tämä onneton kysymään, että mikäs nyt on.
Ei olisi pitänyt puuttua, selvähän se. Viisas mummo olisi aamukahviaan läikyttämättä antanut sen mulkoilla ja jatkanut häiriintymättä muita toimiaan. Kokemus on näet osoittanut, että viikossa viimeistään kippurasarven katsanto lauhtuu itsestään.
Vaan tuli tehtyä tyhmä kysymys. Seuraukset… no, siis niitä oli. Tehän tiedätte mitä tapahtuu, kun samppapullo vaikka on ollut lämpimässä ja sitä menee hölskäyttämään ja vielä avaamaan korkkia. Pursketta riittää. Joo’o. Siitä etiäppäin elämä kotiosoitteessa on ollut vaitonaista ja viileää.
Jaa, että mulkoilun syy. Mistäpä tuon tietää. Eihän semmoisesta purskeesta mitään selvää saa Pissismummokaan. Viisainta on olla katumapäällä, varmuuden vuoksi, kummankin tahollaan. Eiköhän se siitä taas.
Olisi tietysti jo aikaa pitänyt mennä isoon leffateatteriin, kun jo kaikki ovat sen käyneet näkemässä, itkemässä, ulvomassa naurusta ja laulamassa mukana. En oikeastaan kaivannut tuontapaista yhteisöllisyyttä juuri nyt, joten en ollut pahoillani, kun Toinen kantoi tuoreen blu-rayn kotiin.
Soitto ystävälle, että josko katsottais yhdessä meillä. Minä leivoin kakun ja keitin kahvit. Sohvan tuntumaan pikku lasilliset madeiraa, suolakeksejä, pipareita ja paperinenäliinoja. Abba-soundit jytkyttivät ämyreissä ja äärimmilleen viritetty riehakas hulabaloo täytti kotiteatterin ruudun.
Voin kuvitella, että tämä on menestys. Ihan kuin joskus 60-luvun lopulla käytiin moneen kertaan itkemässä Sound of Musicin ihana rakkaustarina ja ne laulut jäivät elämään. Mamma mia ei kuitenkaan sytyttänyt ihan semmoisia fiiliksiä kuin kuvittelin. Ehkä Meryl Streep ei ollut paras valinta tähän, hän tuntui kompensoivan väsähtäneisyyttään yrittämällä liikaa. Pierce Brosnan oli löytänyt Bond-ilmeensä lisäksi pari muutakin, mutta ei pääparin kemia oikein sähähtänyt.
Viihtyisää silti! Erittäinkin nuorten energia, svengaava musiikki tansseineen ja se hurmaava välimerellinen maisema puraisee ihanasti joulukuun hämäräpäivässä, kun ikkunan takana sataa räntää.
Se on silleen, että tähän aikaan vuodesta ajatus kulkee kokkareissa – siis paakkuuntuu – vaikka voipihan se liikuskella pikkumustissa ja korkokengissäkin senpuoleen. Kuuluu vuodenaikaan, jota etelässä ei kai saisi kutsua kaamokseksi, kun oikeakin sellainen on tuonnempana olemassa. Mikä olisi hyvä nimi tälle ilmastonmuutoksen salakavalasti tuunaamalle vuodenajalle, joka ei ole talvi näillä main, vaikka saattaa hetkittäin melkein muistuttaa sitä.
Kuka keksii mitäkin selvitäkseen tästä as-if-talvesta, kun ei oikein ole valoisaa eikä kaiken aikaa pimeääkään ja kun on satavinaan lunta, joka kohtsillään onkin vettä. Älkää moittiko meitä, jotka sytytämme jouluiset valot pihaan jo adventiksi, kun se lumi, jota niin kovasti odotettiin ja jota niin kauhiasti tulikin, on sulanut ja vesi lillii taas kaikkialla. Lyhtykynttilöitä kuluu ja takkapuita vaikka hiilidioksidijalanjäljellä meitä ahdistellaan.
Muuan eteläisen Euroopan mies sanoi, että heikäläiset tulisivat hulluiksi, jolleivät näkisi kahteen päivään aurinkoa. Ilmankos meitä täällä pohjolassa on niin moneksi, kun emme näe aurinkoa viikkokausiin. Kellään muilla maailmassa ei ole niin paljon irtosuhteita kuin suomalaisilla, kiljui iltalööppi taannoin. Minkähän tutkimuslaitoksen pikkujoulukokkareisen aherruksen tulos tämä tieto mahtaa olla?
Huokaus. Täytyy vain sanoa puuttuvan auringon syyksi, kun talvikin pettää vuosi toisensa perään.
Mitä pitemmälle talvea päin aika sukeltaiksen sitä lyhyemmäksi käy päiväsydän, äimistelee Pissismummo. Aamuhämärä vaihtuu iltahämäräksi tuon tuostakin ihan huomaamatta. Uutistunnari säikäyttää aina mummosen horroksesta: mitä! joko se päivänkuvatus taas meni jälkeä jättämättä. Kyllä on sanottava, että peräti saamattomalta tuommoinen elämä näyttää ja sitäpä se onkin.
Pissismummo on tietävinään, että semmoisiakin iäkköihmisiä on, joiden hämäräpuuhat tuottavat pinottain neulottuja sukkia ja lapasia; pakastin tursuaa itse leivottua leipää ja piirakkaa, komerot kiiltelevät järjestyksen jäljiltä. Nih, ne häärivät ja käärivät tähän aikaan vuodesta, sommittelevat joulukortitkin omin kätösin, nuo aikaansaapikkaat.
Jo marraskuun puolella Pissismummo kevytpanikoi ja sai Poikakaverin lähtemään muassaan kierrokselle tavarataloon. Piti mukamas silmitellä mitä on tarjolla talossa, joka siis on täynnään vaikka mitä tavaraa tolkuttomuuksiin asti. No huh, semmoisista röykkiöistä mitään löydä. Sitäpaitsi onko nyt enää olemassakaan mummonkukkarolle sopivia tavaroita?
Melkolailla ansiottoman arvonnousun kokenut valtionrahainministeri patistelee kansaa kuluttamaan, että lama pysyisi loitolla. On siinäkin neuvo, ärisee Pissismummo. Mummonkillingeilläkös tässä pitäisi kasinotalouden husaarien tunaroima kassakriisi tukkia! Vaan sielläpä tungeksivat mummot ja vaarit kuuliaisen kuluttajakansan joukossa tavaroiden talossa hikihelmet otsalla.
Älkääs kertoko kelleen. Pissismummoahan ei Poikakaveri meinannut tietyltä pikkupikkuisten osastolta ulos saada ei niin millään. Eipäs kerrota enempää, kun ette kumminkaan malta olla siitä hiiskumatta.
HS on pitänyt viime viikon esillä eri hoitolaitoksiin sijoitetun iäkkään pariskunnan tapausta. Hyvä, että on pitänyt. Sillä on ollut yllättävä vaikutus kahtaalla: lukijat ovat reagoineet sankoin joukoin, mutta ihmeen nopeasti on reagoinut myös sijoittamisesta vastuussa oleva taho, eli kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto. Viranomaisvastine antoi ymmärtää, että on sijoitusasiassa on toimittu yhteisymmärryksessä omaisten kanssa. Lehtijutussa omaiset valittivat, että lupauksia on kyllä saatu, mutta asia ei ole edennyt.
Kokemusta viranomaisten suhtautumisesta vanhusten omaisiin on kertynyt monelle. Hoito- ja sosiaalialan koulutuksissa puhutaan kyllä kauniisti yhteistyöstä omaisten kanssa hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa. Missä näin todella tehdään? Omaiset valittavat, ettei heidän kokemustaan tai näkemyksiään edes kuunnella, puhumattakaan, että suunniteltaisiin yhdessä. Oma kokemukseni äidin hoitopaikka-asiassa oli, että viranomaispäätöksiä voidaan tehdä kylmän kaavamaisesti omaisia kuulematta. Tuloksena on paljon turhaa murhetta, joka voitaisiin välttää, jos inhimillisyyttä löytyisi.
Asuminen sinänsä ei aina ole iäkkään suurin ongelma vaan hoivan ja avun tarve elämäntien loppupäässä. Kotihoidosta puhutaan pääratkaisuna, mutta eihän sitä ole, jos ei ole omaisia. Jo nyt kodeissaan viruu vanhoja ja vammaisia, joille kunnan tarjoama kotihoito tarkoittaa käytännössä kymmenen minuutin piipahdusta kerran pari viikossa. Onko tämmöinen piipahdus mitään hoitoa? Miksi omaisten on käytettävä julkisuutta apuna ennen kuin asiat viranomaisviidakossa etenevät?
|
|
