Lähettelevät kutsuja hammasklinikalle, kun sen luvan on kerran antanut. Eilen posti kantoi taas kotiin semmoisen. Ajan tilaaminen hammaslääkärille on yleensä verrattavissa ns. tervanjuontiin; aina uuden viikon alkaessa tulee mieleen, että kupillinen on vieläkin juomatta. Systeemi on kätevä: aika tarvitsee vain vahvistaa, peruutus hoituu unohtamalla koko jutun.

– Hammasklinikka, ajanvaraus.

– Hyvää huomenta, täällä on asiakkaanne Ellinoora Sejase. Sain teiltä tiedon, että minulle on varattu aika silloinjasilloin klo 12. Vahvistaisin varauksen.

– Kenelle se aika on?

– Sillejasille hammaslääkärille.

– Milloin aika on?

– Siis… silloinjasilloin kello 12.

– Mikä teidän nimenne on?

– Siis…Ellinoora Sejase.

– Onko teidän osoitteenne edelleen sejase?

– (nauratusta nieleskellen) Ilmeisesti, koska kirjeenne tuli perille.

– (ilmeettömällä rutiinilla) Kiitos vahvistuksesta. Tervetuloa.

Saattaa olla, että systeemin kätevyys on hiukan näennäistä. Ajanvaraushenkilölle ei kannata kertoa kaikkea kerralla. Miten minä nyt en tätä opi?

On olemassa sanoista kiinnostuneita ihmisiä. Kiinnostavuus liittyy ilmaisullisiin mahdollisuuksiin, vivahteisiin ja merkitysvariantteihin. Luin jostakin, että ihminen käyttää aktiivisesti arkipuheessaan noin tuhatta sanaa. Onko se paljon vai vähän? Jokaisella erityisalueella on spesifistä sanastoa. Ihminen kokee avuttomuutta sellaisen tekstin parissa, jonka sanastoa hän ei tunne. Omankielisen tekstin ymmärtäminenkään ei ole aina helppoa.

Toisinaan äimistelemme Toisen kanssa television iltauutisten ääressä, mitähän tuokin tarkoitti. Uutinen muotoillaan yleensä selkokieliseksi, mutta haastattelut viipaloidaan ilmeisesti sekuntikellon mukaan, vaikka tiedetään, että monella asiaan pääseminen kestää ja puhe kaartelee ojanpiennarta. Kun ei osaa sanoa oikein mitään järjellistä, turvautuu helposti  kapulakieleen. Sillä saattaa onnistua antamaan asiantuntijuuden vaikutelman. Katsoja vain turhautuu yrittäessään ymmärtää yhtä yhteydestään irrotettua lausetta.

Esimerkiksi EU-asioita ymmärtääkseen pitäisi olla perillä erityissanastosta ja kopallisesta lyhenteitä, joita viskellään rahvaalle kuin jyviä kanoille. Tunnistamme jo ehkä direktiivin ja lobbauksen, mutta tiedämmekö tarkalleen, mikä on vaikkapa valuuttakori, demokratiavaje, alkuperämaaperiaate tai euroskleroosi? Entä lyhenteet? Tutuimpia lienevät Etyj, Europol, EMU, ECB (EKP) ja EEA (Eta). Pelkästään se seikka saa epätoivon partaalle, että on olemassa englanninkieliset ja suomenkieliset lyhenteet erikseen ja että kummatkin ovat jo kertaalleen muuttuneet kehityksen edetessä.

Kieli elää aina aikaansa. Jotkut paheksuvat inglismejä ja yrittävät keksiä keinotekoisia supisuomalaisia vastineita, mutta eiväthän ne tartu. Globalisaatiosta ei tule maapalloistumista, vaikka sitä kuinka tuputtaisi. Puheeseen ja mediaviestintään ilmaantuu uusia sanoja, joita käytetään innokkaasti, kunnes niiden uutuusarvo himmenee. Jo jonkin aikaa kaikki vaikea tai mahdoton on ollut ’haasteellista’ ja nykyään ’mennään mukavuusalueen ulkopuolelle’ asiassa kuin asiassa. Onneksi viimeksi mainitun ei tarvitse koskea mukavuuspainotteisia iäkköhenkilöitä.

Tulin taannoin olleeksi omaa mieltäni Meryl Streepin onnistumisesta Mamma miassa; niin paljon hänen hienoja roolisuorituksiaan on tullut nähtyä, että tuo ei oikein tuntunut osuvan kohdalleen. Sen sijaan Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvassa Streepin tulkinta muotimaailman first ladysta oli täydellinen. Streep ei horjahtanut päähenkilön henkilökohtaisen katastrofin hetkelläkään valitsemastaan tyylistä. Miten voi yhdellä katseellakin puhua paljon, kun taidon hallitsee! Elokuva on visuaalisesti loistelias ja tehty sinänsä heppoisesta aiheesta huolella ja kevein vedoin parodioiden. Nuori Anne Hathaway toisessa pääosassa onnistui kohtuullisen hyvin ja oli aiheeseen sopivasti näyttävä. Ilmeisesti filmibisnes tarvitsee yhä uusia julia roberts-tyyppejä.

En taida olla ainoa, jota kiinnostaa katsoa televisiosta FST:n elokuvia. Ruotsalaiset osaavat rikossarjojen ja -elokuvien teon, heillä on yleensä myös oivalliset käsikirjoitukset tarinoissaan. Päähenkilö näyttäytyy usein inhimillisenä ilman sankarin sädekehää eikä aina onnistu sataprosenttisesti pyrkimyksissään, varsinkaan ihmissuhteissaan. TV-Ykköselle otetusta komissario Van Veeteren-sarjasta ei vielä tiedä, alkujakson kirvesmurhien vyyhti ainakin on mahdollisimman kamala. Eläkkeelle jääminen ei taida estää vanhaa poliisimiestä sotkeutumasta seuraajiensa tutkimuksiin. Hyvä esimerkki siitä, että voi olla vaikea irrota työelämästä ja voi luulla itseään korvaamattomaksi.

Taannoin FST:llä esitetyn elokuvan Päivä ja yö erikoinen autokeskeinen kuvausratkaisu toimi yllättävän hyvin. Aihe oli ruotsalaisten tyyliin puistattavan kolea eikä synkkää itsemurhatarinaa kevennetty millään. Niukkailmeinen Mikael Persbrandt onnistui pääosassa luomaan uskottavan hahmon emotionaaliseen tyhjiöön vajonneesta arkkitehdistä, joka halusi pois elämästään, mutta sitä ennen yritti vielä kerran hakea kosketusta lähimpiin ihmisiinsä. Katsoja joutui ikään kuin tragedian todistajana seuraamaan päähenkilön epätoivon syvenemistä aina traagiseen loppuun. Hyytävä kuvaus elämästä, joka on lähtenyt jo alusta asti kulkemaan katastrofia kohti.

Legendaarisia kestosuosikkeja meillä ovat Kieslowskit, joita taas tulee putkeen sekä vasta kertaalleen nähty Kummisetätrilogia. Jouluksi on jo varattu Joulutarina sekä pari animaatiofilmiä kotiin. Ei uskoisi, miten Vaari ja Mummelikin voivat nauttia eläinsaduista odotellessaan katsojakaverin kasvamista.

Adventtipyhien idea lienee sama kuin joulukalenterien, jaksottaa juhlan odotusta. Avatut luukut jäävät taakse, kynttilöiden myötä toivo tulevasta kasvaa. Pysähdyn, hengitän hetkeä, tässä, nyt. Elän, elät.

Pissismummo intoutuu tavallisesti tähän aikaan vuodesta kakunleivontaan. Joulufiilistä ei tule ilman ihan tiettyä kakkua, joka on helppo vispilöidä ja jonka maku istuu jouluisiin kahvihetkiin mainiosti. Sitä paitsi tuon mokoman voi pakastaakin ja maku sen kuin paranee kylmäsäilössä, jos ei heti tule syötyä. – Tai jotain…

Tässä päivänä muutamana biologinen kakkukello alkoi tikittää. Pissismummo tuumi, että nyt. Ekana varasi Mummo sopivan vuoan, voiteli, ripotteli korppujauhoa ja sääteli uunin kuumenemaan 175 asteeseen. Varaili vehnäjauhoa kolmen ja puolen desin verran, siihen pari teelusikallista leivinjauhetta ja teelusikallinen vaniljasokeria. Kattilaan taatelipakkaus saksilla pieniksi paloiksi, pari desiä vettä niskaan ja kuumennuttua parisataa grammaa voita perään. Sekoitteli tuon tasaiseksi. Sitten kattila kylmään veteen jäähtymään ja Mummo vispilöimään vaahtoa kahdesta munasta ja puolestatoista desistä sokeria. Jauhoista osa munavaahtoon tups tups siivilän läpi, desin verran kermaviiliä joukkoon ja loput jauhot sekä jäähtynyt taateliseos viimetteeksi. Sattui olemaan kaapissa madeiraa, sitäkin loraus.

Ei taikinan teko mitään, mutta paistaminen. Pissismummo on jo elämänsä virran vartta kauan kulkeissaan oppinut, että keittiökello on paras paistokaveri. Ohje kertoo, että kakku saa nauttia puolisen tuntia 175 astetta, sitten vähennetään lämpö 160:een ja siinä kun muhii toiset puoli tuntia niin kypsää pitäis olla. Annas ollakin, Pissismummo sääteli vekottimen pirisemään puolen tunnin päästä ja poistui toisaalle.

Varttitunnin päästä alkoi nenää kutitella hälyttävä tuoksahtelu. Mummo äkkiä keittiöön. No, mitäs, uunista tuprusi sankahko savupilvi. Tutkimus osoitti kakun kypsyneen salamavauhtia. Tuuletin täysille ja ovet auki. Palovaroitin ei inahtanutkaan, vaikka oli se kunnossa. Kakku kyllä ei ollut. Pissismummo onki mustan paistoksen uunista synkin katsannoin.

Pissismummo ja Poikakaveri eivät satu olemaan goottityylin kannattajia – niillähän on kuulemma mustat joulukuusetkin – joten pikimustaksi savupaistuneen kakun ei varsinaisesti voi sanoa herättäneen kiksejä täällä. Vaikka sentin goottikerroksen alta kuoriutui lähes oikeanmakuista taatelikakkua, ei joulufiilis ollut korkealla tosiaankaan.

Ai, että mikäkö teki kakusta savupaistikkaan. No, oli tullut käännettyä uunin käynnistysnappulaa vasemman sijasta oikealle, Pissismummo punastelee. Uuni grillaa, kun käsketään, ei sen kummempaa.

* Poronkusemaksi määritellään matka, jonka poro kykenee kulkemaan virtsaamatta. Eläin ei nimittäin pysty pissimään vauhdissa. Mittausten ja poromiesten perimätiedon mukaan kusemaväli on enimmillään 7,5 kilometriä, silloin kun ajoporon perään kuormataan mies ja ahkio.

Pidätyskyvyn määrää pitkälti poron muista märehtijöistä poikkeava munuainen. Se kerää tehokkaasti talteen ravintoaineita, minkä ansiosta virtsa on jäkäläravinnolla puhdasta kuin akkuvesi ja virtsaamistarve vähäinen. – – Poroa uhkaa kusiumpi ja myrkytystila ellei sille suoda pissataukoa. * 

(Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimuspäällikkö Mauri Nieminen Tiede – lehdessä 12/08)