Taide ? elämän maku ja nautinto, arjen vastavoima. Olen kiitollinen ja arvostava yleisö teatterin katsomossa, museoissa ja näyttelyissä, konserteissa ja kulttuuritapahtumissa, onnellisen ja taitavan kokin ravintolassa tai omassa nojatuolissa television tai kirjan ääressä.
Taivas – maan asukkaan näköpiirin yllä kaartuva mittaamaton avaruus, kiehtova maailma aurinkokuntineen, kuineen, tähtineen ja planeettoineen. Taivas on minulle myös näkymättömän symboli, sielunkodin vertauskuva. 
Teehetki ? lempeä, kynttilävaloinen yhdessäolo koti-iltana, kun sade valuu ikkunaa, takassa on tuli ja puhutaan pienesti elämästä.  
 Tie – kulkijan ystävä maisemassa, olen aina utelias näkemään mitä seuraavan mutkan takana on. Tie – elämän metaforana; lähtöjä, vaellusta, paluuta. 
Tontut – lapsuuteni satumaan kansaa, mielikuviin yhä helposti kutsuttavissa.  Sadunkertojamummelin höpsötysmaailman iloiset asukkaat, jotka putkahtavat yllättäen esiin, kun pikkuisia kuulijoita on paikalla.
Totuus – kiehtova, mahdoton, ylevä, karu, lahjomaton, joskus raaka. En väsy mietiskelemään totuuden olemusta. 
 Tuutulaulut ? hiljaa hyräiltäviä, pehmeitä ja unisesti keinahtelevia lauluja; vanhan mummon laulut pojantyttärelle ja äidin omalle tytölleen, tyttären laulut pojilleen ja uutukaismummelin laulut lapsenlapselle…
 Tupasvilla ? liittyy mielessäni kauniiseen suomaisemaan. Muistuttaa talvesta kesällä ja valostaa pilvisen päivän. Meidän pohjoinen pumpulimme!
 Tyttö – olin lapsuusperheeni ainoa tyttö ja pitkään isä, äiti ja veli kutsuivat minua vain Tytöksi. Se tuntui hyvin erityiseltä. Tytöstä kasvoi nainen, joka haluaa säilyttää sisäisen tyttöytensä, hilpeän huolettomuuden ja herttaisen naurun. Luulenpa, että pienen pojanpojan Mummelina sisäinen tyttöyteni nousee uuteen kukoistukseen.
 Tätienergia ? suvussamme on ollut huipputätejä, joiden persoonallisuus on vaikuttanut minuun kasvuvuosina ja tuonut erilaisia näkökulmia menneisyyden sekä nykyisen elämänmenon tarkasteluun. Haa, itsekin olen täti aikuisille veljenpojille. Tätienergiset ovat huumorintajuisia ja rohkeita, yllättäviä ja suurpiirteisiä. 
   *
Tähän kirjainmeemiin kutsui minut Maaretta. Blogiystävistäni useimmat lienevät jo osallistuneet. Jos joku kaipaa haastetta, voisi yrittää vaikkapa Y-tarinaa.
  

 

Yöllä tähdet, aamu kimaltaa. Parista pakkasyöstä vielä selviytyneet kukat ovat viimein joutuneet nöyrtymään, kylmän koura on käynyt.  Pihoilla häärii autoaan rapsuttavia. Naapurin mies kanniskelee talvirenkaita ja virittää tunkkia. Valo nousee horisontista, välähtelee laseista. Olemme kotona taas.


Harvoin olemme pyhäinpäivän aikaan olleet reissussa, totesi Toinen palatessamme. Sukujemme haudat ovat matkan päässä, ei sinne tule niin vain lähdettyä kynttilää viemään. Koko pimeässä ajetun menomatkan oli satanut. Auton tavaratilassa matkasi liljoista ja neilikoista sommiteltu suruvihko ja takapenkin yllä häälyivät mustat vaatteet pukupussissaan. Edellisestä hautajaismatkasta samalle suunnalle on kaksi ja puoli vuotta. Vähäinen suku vähenee yhä. Isiemme ja äitiemme sukupolven viimeiset ovat lähdössä.

 


Täti kuihtui pois pitkän kaavan mukaan. Voi, oli kipeää katsella hänen höyhenenkevyeksi käynyttä, läpikuultavaa olemustaan kesällä, kun viimeksi kohtasimme. Näkyä ei saa mielestä. Tuntuu todella hyvältä, että hän sai viimein levon. Yhdeksäänkymmeneen elämän vuoteen sisältyi paljon: lapsuus Karjalassa, evakkomatkat, palveluvuodet rintamalottana, opiskelut ja työjaksot useissa eri paikoissa kotimaassa. Ei siihen evakkoelämään perheen perustamista ollut mahtunut, niinpä saattamassa oli vain ainoa jäljellä oleva sisar, toisten siarusten lapset puolisoineen sekä pari iäkästä ystävää.

 
Karjalaiseen tapaan muistotilaisuudessa paitsi syötiin hyvin, myös todella muisteltiin vainajaa. Tuntui hyvältä katsella tädin kaunista nuoruuskuvaa muistopöydällä ja kuulla mitä muistoja kellekin oli tädistä jäänyt. Tilaisuuden päätteeksi veimme kukat sukuhaudalle odottamaan uurnanlaskua. Siinä tädin sisarussarjan viimeinen lausahti selkeästi: tähän sitten tuotte minutkin, kun aikani tulee.

 
Kotimatkalla seuraavana päivänä poikkesimme äitiä halaamassa vanhainkodissa ja isiemme haudoilla. Oli juhlallista ja jotenkin lohdullista nähdä kynttilöiden liekit hämärtyvässä illassa monella kirkkomaalla kotimatkan varrella. Muistoissamme he elävät.