Kaikki levon tarve ei tule väsymyksestä, kaikki väsymys ei tyhjene levossa
Sydän tarvitsee rukousrauhaa ja luonnonrauhaa avartuakseen
”Ihmisen itsensä aiheuttamista ongelmista, kuten maailman talouskriisistä, ei voi syyttää Jumalaa. Pankkikriisit, taantumat ja lamat ovat ihmisten omien korvien välissä. Kriisin aikana ja sen jälkeen maailmassa on yhtä paljon rahaa, taloja, vettä, öljyä, metsää, ihmisiä ja osaamista kuin ennen kriisiä. Raha on ihmiskunnan mahtavin uskonto, mutta sillä on vain se arvo, minkä ihminen sille antaa. Kriisi johtuu huonoista ratkaisuista, yli varojen elämisestä, kilpailusta, paniikista. Ja se voitetaan vain ihmisten päätöksillä ja solidaarisuudella.” – Kalevi Lehtinen, evankelista
Kirkkoherra Olli Aallon tapaus avasi jälleen keskustelun kirkon perustavaa laatua olevasta ongelmasta: vaikeudesta kohdata seksuaalisuuteen liittyvää normipoikkeavuutta. Piispa, jonka hiippakuntaan sukupuolenvaihdokseen päätynyt pappi kuuluu, kiemurtelee kiusaantuneena ja toivoo, että Aalto ymmärtäisi itse erota papin tehtävästä. Ainutlaatuinen tapaus hämmentää tietysti eniten kirkkoherran työtovereita ja alaisia sekä seurakuntalaisia.
En tohdi ottaa kantaa siihen pitäisikö Aallon erota vai jatkaa tehtävässään, mutta kunnioitan häntä ihmisenä, joka on äärimmäisen vaikean identiteettikriisin keskellä päätynyt tulemaan esiin voidakseen ratkaista elämänmittaisen piinansa. Hänestä näkyy se kärsimys, jonka kanssa hän on joutunut elämään eikä edessä päinkään näy välitöntä helpotusta. Voi vain toivoa, että prosessi, johon hän on lähtenyt, tuo hänelle joskus mielenrauhan.
Kirkko on saanut papin, joka on rohjennut antaa kärsimykselle kasvot.
Hesarin marraskuun Kuukausiliite tarjosi jouluista kulutusjuhlaa kohti mennessä lukijoille laajan reportaasin pohjoisen yksinhuoltajaperheen elämästä. Perheessä on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva äiti ja kolme kouluikäistä lasta, joista yksi on vammainen. Seuranta-aikana äiti aloitti uuden ihmissuhteen ja mies toi porukkaan liittyessään työmarkkinatuen verran lisää täysin yhteiskunnan tuilla elävän perheen käyttövaroihin.
Esimerkkiperheen tapauksessa kyseessä on jo toisen polven köyhyysloukku. Äidiltä vaatii erityistä sinnikkyyttä ottaa selville ja taistella tukiviidakosta kaikki mahdolliset yhteiskunnan avut pärjätäkseen. Tukien yhteissumma ei olekaan ihan kehno, osaksi johtuen vammaisen tyttären saamista erikoiseduista. Köyhyyteen voi kasvaa, tottua elämään elämää, jossa on aina taisteltava leivästä, etsittävä halvimmat ja edullisimmat vaihtoehdot ja kieltäydyttävä paljosta.
”Asiakasmäärämme kasvavat samaan aikaan kun jaettavissa oleva ruoka vähenee. Asunnottomien määrä on lisääntynyt. Monella on sellaiset vuokrarästit, että kukaan ei enää vuokraa heille asuntoa. Asioimme yhdessä asiakkaitten kanssa Kelassa ja sosiaalitoimistossa, koska nämä ihmiset eivät yksin uskalla, heitä ei kuunnella eivätkä he saa edes aikaa, ellei seurakunnan työntekijä varaa sitä heidän puolestaan. Moni jättää tukensa hakematta, koska mielenterveys ei kestä hakemistaistelua.” – Näin diakoni Kaisa Mäkelä-Tulander Hämeenlinnasta Sinapinsiemen-lehdessä 3/2008.
On hyvä pysähtyä aika ajoin suhteuttamaan asioita. Köyhyyttä voi olla myös näköalattomuus tai pakonomainen vertailu toisiin, joilla tuntuu olevan aina enemmän ja paremmin.
Pojanpojan pikku perhe kävi ensi kertaa Vaarilassa kolmistaan. Mummelin sydän sykähteli ilosta heitä kaikkia katsellessa ja kuunnellessa. Sellainen isänpäivä pitkästä aikaa, jota voimme sanoa isien päiväksi, olihan koolla isää ja poikaa kolmessa sukupolvessa. Esikoisemme Ukkivaari ja Pappa olisivat varmaan mieluusti olleet läsnä tässä onnellisten isien päivässä. Ehkä olivatkin, siellä tuonpuoleisessa, jollakin tavalla.
Pojanpoika, jota saimme sylitellä heti syntymäpäivänsä iltana, tuntui jo niin tutulta ja rakkaalta. Olemme saaneet käydä häntä katsomassa myös kotona ja Esikoisisä on kiitettävästi muistanut meitä sähköpostissa lähetetyillä kuvilla. Näillä myönteisillä asioilla on merkitystä isovanhempien ja lapsenlapsen suhteen rakentumiseen. Vaarille annettiin isien päivän kunniaksi eniten sylivuoroa.
Esikoinen oli puolivuotias, kun kävimme hänen mummiaan tervehtimässä sairaalassa lentomatkan päässä. Siinäkin tapaamisessa oli läsnä kolme sukupolvea isiä ja poikia. Tiesimme kaikki, että mummilla ei ole paljon aikaa jäljellä. Ennen lähtöä laskin Esikoisen mummin syliin sairaalan vuoteelle. Tuohon pyhään hetkeen tuntui pysähtyvän aika ja ikuisuus. Ei tarvittu sanoja, silmät vain hiljaa kyyneltyivät.
Vaari ja pojanpoika
Isyys on kasvun ihmettelyä ja turvan antamista, miehistä hellyyttä, rohkaisua ja rajoja. Rakkaus jatkuu sukupolvesta toiseen
Joku kirjoituskurssilaisistamme tiesi kertoa, että Ikäihmisten Yliopistoa ollaan lopettamassa . Olimme jo ääneen ihmetelleet, miksi kurssitarjonta niukkenee ja tiedotus on vaisua. Kun ei tiedoteta, kurssit jäävät täyttymättä ja sillähän voi taas perustella alasajoa. Toinen vastaansanomattoman hyvä syy on resurssipula.
Suuret ikäluokat ovat eläköitymässä näinä vuosina. Sotien jälkeen syntyneinä he saivat ponnistella mahtuakseen oppikouluun, ammattiopintoihin, yliopistoon. Työpaikoista ja jatko-opintopaikoista oli kova kilpailu. Moni aloitti tyhjästä, perusti perheen ja koulutti lapsensa. Etuuksia, joista itse jäivät paitsi, he taistelivat seuraaville sukupolville.
Yhteiskunnan taholta meille tarjotaan tulevaisuusskenaariota, jonka mukaan ikääntyvien tulee pysyä työssä mahdollisimman pitkään ja vielä työelämän jälkeen olla käytettävissä vapaaehtoisena varatyövoimana. Hyvä ajatus, kertokaapa se työnantajille. Kannattaakohan yrittää valjastaa terveyspulmiensa kanssa tuskailevia eläkeikäisiäkään jatkamaan yli ajan.
Iästä riippumaton opiskeluoikeus on etu, jota ei saa viedä. Tulee aina olemaan ikääntyneitä, joille eläkeläiskerhot ja päivätanssit eivät riitä elämänsisällöksi. Tietojen päivitys ja uuden oppiminen on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti osallistuvan eläkeväestön arjen aromisuola.
Torstaimummolassa huovutettiin tänään. Iloisenvärisiä patalappuja on tulossa, kunhan ne ensi kerralla saadaan valmiiksi. Keskustelussa on tullut esiin toistuvia pettymyksiä kotipalveluun ja terveydenhuoltoon, erityisesti lääkäreihin. Sekin on käynyt ilmi miten tärkeitä ovat eläimet vanhusten arjessa. Kissat ymmärtävät puhetta, linnut käyvät ikkunalla ja syövät kädestä. Koiria ei kellään enää ole, mutta niitä muistellaan, jotka joskus olivat.
Eräs ryhmäläinen oli täyttänyt pyöreitä vuosia viime viikolla ja hänelle laulettiin. Hän kertoi ostaneensa pienen suklaakakun syntymäpäiväksi. Yksin hän sitä sitten söi ja syö vieläkin. Kakku ei lopu millään, kun se ei maistu. Ainoasta pojasta ei kuulunut mitään äidin syntymäpäivänä niin kuin ei muutenkaan. Kertojaa itketti. Yksinäisyyden syvyys riipaisi meitä, jotka kuulimme.
Aamulla varhain tulivat ensimmäiset tiedot Barak Obaman valinnasta Amerikan uudeksi presidentiksi. Toinen sanoi, että Yhdysvalloissa paikalla ollut YLE:n toimittaja sai tiedon oikeastaan Helsingistä, koska sattui olemaan syventyneenä haastatteluun samalla hetkellä, kun tieto julkistettiin. Aamun lehti ei meillä vielä voinut kertoa historiallista uutista. Internetillä on ajantasaetu!
Sen sijaan sanomalehti tarjosi taustaa ja kommentteja taannoin uutisoituun Taidekeskus Annantalon nuorille suunnattuun kuvataiteelliseen työpajaan, jossa käytettyjä pehmoeläimiä käsiteltiin kauhuteeman mukaisesti. Raiskatuksi, lävistetyksi, silvotuksi ja verisiksi naamioituja nalleja ovat kauhistelleet aikuiset ja työpajaa ideoinut taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto on saanut kovaa kritiikkiä.
Mieleeni tulevat väistämättä edelliset, yleisöä kauhistuttaneet taideuutiset: Ulla Karttusen lapsipornoa kritisoivat maalaukset; Katariina Lillqvistin animaatioelokuva Uralin perhonen – edellisen tekijä oikeuteen vedettynä ja jälkimmäisen palkittuna. Ikäiseni ihmiset muistavat myös vuosikymmenten takaiset skandaalit, Jumalan teatterin paskanheitto Oulussa ja vaikkapa Jouko Turkan Seitsemän veljestä Turussa tai Jussi Parviaisen näytelmät Helsingissä. Hiukan toisesta näkökulmasta katsoen myös Turun linnan museon maalausten sabotointi on kannanotto.
Voiko taiteen nimissä tehdä mitä vain? Ikuisuuskysymys nostaa aika ajoin päänsä kuin sadun lohikäärme. En osaa vastata, mutta ymmärrän sekä taiteilijoita että kauhistelijoita. Taiteen tehtävä ei voi olla pelkästään kauneuselämysten tuottaminen. Taide heijastaa aikaansa – on oikeastaan keulassa – ja nostaa keskusteluun tabuja, kysymyksiä, joista muutoin ei julkisuudessa puhuta. Toisaalta keskustelun herättäminenkään ei voi olla itseisarvo, jos se saa suuren yleisön kauhistuneena torjumaan kysymyksen. Ehkä mainituissa tapauksissa mentiin niin pitkälle, että mahdollinen taiteellinen pyrkimys kääntyi itseään ja tekijäänsä vastaan.
Miten tämä kaikki liittyy Barak Obamaan? Ehkä ei paljon mitenkään, silti amerikkalaisten selkeä valinta rikkoo yhden tabun, tekee mahdottomasta mahdollisen ja kääntää historiassa uuden lehden. Väistyvä rebublikaanipresidentti virheineen saattoi edesauttaa tässä prosessissa uuden aikakauden murtautumista esiin.