Tietokone-lehden mainio pakinoitsija Johanna Korhonen kirjoitti taannoin jutun puhelimesta. Siihen asti, kun perheen isoäidillä oli ns. lankapuhelin, kukaan ei huolestunut, jos puhelimeen ei vastattu. Mummohan saattoi olla pihalla, kaupassa, kirkkokuoron harjoituksissa tai kyläilemässä. Kun lankapuhelin vaihdettiin kännykkään, lapset ovat heti huolissaan, jos mummo ei vastaa, kirjoittaa Korhonen.

No niin, calm down, lapset. Ajatelkaa, kännykkä ei välttämättä ole mukana, kun mummo on pihallaan, kaupassa jne. Akku voi olla latauksessa tai puhelin ihan muuten vaan kotona. Konsertissa tai kirkossa puhelin on pantu toissapäivänä äänettömälle ja unohtunut siihen säätöön. Saunan lauteille ja vessaankaan mummo ei mene kännykän kanssa eikä ota sitä yöksi tyynyn alle. Ei ole välttämättä kuolema käynyt, jos mummo ei heti vastaa.

Tilanne on tietty toinen, jos mummolla muisti pahasti pätkii tai on muu sairaus, joka saattaa aiheuttaa pulmatilanteita. Varasysteemi on hyvä miettiä valmiiksi, ei tarvitse panikoida sitten, kun jotain oikeasti tapahtuu. Vanhemmassa ikäpolvessa on monen ammattitaustan ihmisiä. Osa vasta opettelee elämään kännykän kanssa, toisilla työkännykkä vain vaihtuu omaan aikanaan.

Kännykkä ei ole mummon elämän keskipiste. Soitellaan silti. Annetaan tekstareiden viuhua suuntaan ja toiseen. Mummo ilahtuu aina, kun kuulee kullanmuruistaan.

Torstaimummola on palannut kesätauolta. Minulle se merkitsee herätyskellon soimista vartin yli seitsemän. Aamun lehti jää kesken, on ehdittävä läheiselle bussipysäkille puoli yhdeksäksi odottamaan invataksia. Haemme yhdessä taksinkuljettajan kanssa mummelit kotoaan eri puolilta kaupunkia Hyvinvointityön keskukseen. Keräilyyn menee kolme varttia.

Kahdeksan ikäihmisen pienryhmään on vaihtunut kaksi jäsentä. Ryhmäläisten liikkuminen on huteraa ilman apuvälineitä, mukana on keppiä, rollaa ja pyörätuolia. Palkattu projektinjohtaja vastaa ohjelman suunnittelusta, toteutuksessa ja vanhusten apuna toimii kaksi vapaaehtoista. Olen ollut mukana projektin alusta asti.

Tänään kukin kertoi ensin sanallisesti kesänsä tapahtumista ja myöhemmin maalattiin vesiväreillä kesän tunnekuvia. Vakio-ohjelmana on aina aluksi kuulumiskierros ja verryttely ja lopuksi nautitaan yhdessä kahvia ja voileipiä. Kahdeltatoista auto tulee hakemaan ja halaus kuuluu ilman muuta kaikille lähtiäisiksi.

Huomaan kiintyneeni kovasti kaikkiin mummeleihimme. Uudet osallistujat tuntuivat solahtavan joukkoon vaivatta, porukka otti heidät lämpimästi mukaan. Olen iloinnut myös yhteistyöstä ennestään tutun projektinvetäjän ja keväällä tutuksi tulleen toisen vapaaehtoisen kanssa. Meillä on hyvä tiimi. On palkitsevaa nähdä yhdessäolon virkistävä vaikutus.

Sanotaan, että vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa. Ajatus lienee, että lyhytkin väliaika voi verottaa vanhan hyvinvointia, kun samassa ajassa lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uusia taitoja. Tässä projektissa teemme vähenemisestä taidetta. Vahvistamme oikeasti positiivisia asioita, arjen valööreja.

Elokuun lopulla kävin viimeksi äidin luona. Hänet oli otettu avo-osastolle vanhainkotiin muutamaksi viikoksi seurantaan. Sitä edelsi levottomuutta, pahoja kaatumisia palvelutalossa yöaikaan ja taas yksi sairaalareissu.

Ystävällinen nuori lähihoitaja tulee vanhainkodin käytävällä vastaan. – Äitisi on sopeutunut hyvin, on sosiaalinen, juttelee toisten vanhusten kanssa, kävelee rollan kanssa käytävällä ja tuntuu viihtyvän. Pitäisimme hänet mieluusti täällä.

Äiti ilahtuu, kun tunnistaa minut. Kohta hän jo esittelee huonettaan, osastoa, paikkaansa ruokapöydässä. Istumme rinnakkain oleviin keinutuoleihin juttelemaan. Äiti on havaittavasti piristynyt osastolla, hän ei ole yksin.

Aamupäivällä istuskelemme ulkokeinussa. On lämmintä, kaunista. Äiti kehaisee hymyillen ohikulkeville: Miun tyttöin tul käymää.. Illalla autan äitiä pesuilla ja peittelen vuoteeseen. Jutellaan, kunnes äiti nukahtaa.

Puolitoista vuotta sitten, kun kartoitimme vaihtoehtoja äidin hoitopaikaksi, tämä vanhainkodin osasto tuntui meistä äidille sopivimmalta. Omaisia ei kuultu, äiti sijoitettiin palvelutaloon. Hän tunsi turvattomuutta eikä kotiutunut.

Veli lupasi vielä kerran vedota niihin, jotka päättävät äidin kohtalosta. Tänä aamuna veli soitti liikuttuneena: nyt se on totta, äiti saa jäädä vanhainkotiin! Mikä ikinä päättäjien päät käänsi, tärkeintä on, että pallottelu on vihdoin ohi.

Tässä on kiitosvirren paikka.

Muuanna leppoisana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen Pissismummo oli taas reissuun lähdössä, liikkuvainen kun on. Muutaman päivän tarviketta oli askaroitu reppuun ja kaulapussukassa olivat netistä tulostettu menopaluulippu junaan, kukkaro ja kotiavaimet valmiina. Selviä pasmoja sotkemaan puhkesi taivaallinen vedentulo, piti kaivaa sateenvarjo pakkauksista, tutkailla äkkiä aikatauluja ja kaivella kolikkoja taskuun bussia varten.

Kun Mummo putkahti onnikasta kotiasemalle, pani hän merkille hämmentävän seikan: kas, kaulapussi ei ollutkaan mukana. Mummon ratas nitkahti äkisti tyhjää: siis liput… ja avain! Oli sentäs reppu ja repussa kännykkä. Mitäs, Mummo soittamaan onnetonna Poikakaverille, joka oitis hurmelsi puolen tunnin matkan päästä työpaikaltansa apuun. Aiottu juna tuli ja meni tietysti sillä kertaa ihan ajallaan ja ilman Mummoa.

Voitte uskoa, että Pissismummo piti hartaasti huolen seuraavaan junaan ehtimisestä kera repun ja kaulapussukan. Vähän aikaa Mummoa kirvelsi kahdesti maksettu menomatka, mutta pian sekin harmi unohtui, kun perillä oli sentäs mukavampaa mietettä. Reppu, pussukka ja sateenvarjo saivat askaroinnin tuloksena pian seuraksensa kassillisen marjapurnukoita.

Koitti sitten kotiin lähdön hetki. Eikös taas pamahtanut satamaan kuin esteristä. Tapsuta siinä sandaaleissa majapaikasta asemalle reppu seljässä, sateenvarjo kourassa ja marjakassi toisessa. Ja pussukka kaulassa. Ikävä juttu, mutta sillä nimenomaisella asemalla ei ole katettua laituria eikä minkäänlaista odotustilaa. Junaa jo kuulutettiin vaan mikäs se olikaan Mummon vaunu ja paikka?

Lippu löytyi yhdelläkin kädellä kaivellen, kun laski marjakassin maahan, mutta näkimet peijakkaat olivat jossakin repun sivutaskuista. Pissismummo tihruamaan sateessa nettilipusta ilman lukulinssejänsä mikrokirjasimilla painettua paikkatietoa. Vaunu?.. öö .. kakkonenkos tuo.. ja paikka? .. oiskohan kolmonen ja .. ykkönen? Juna jyski asemalle, lippu taskuun, marjakassi messiin ja Mummo junaan.

Pari asemanväliä Mummo ehti tasaantua, kun kohdalle pysäköi japanilaisseurue kyselemään paikkaa turistienglanniksi. Mitä ne viittilöi, missä lie thirtyfive… jaa, mutta hetkinen… Pissismummo nousi oikein käytävälle katsomaan: eipä perhanaa, mites minä …näytän itte istuvan kolmevitosessa! Mummo pyytelemään nolona anteeksi ja keräämään kipin kapin kimpsujaan.

Käytävällä on kuulkaa melko tylsää seisoskella tönittävänä tavaroineen, etsiä silmälaseja ja tutkia lipusta, missäs mun pitikään olla. Juu, paikka oli kylläkin 31, mites se nyt tulikin sössittyä, mutta hetkinen.. vaunuhan tässä pitäis olla vitonen eikä kakkonen! Kamat kainaloon ja vielä takki mukaan ja niine hyvineen kolme vaunuosastoa tuonnemmaksi. Oikein syvään huokaisi Mummo, kun viimein oikealle paikallensa suoriutui.

Vähän ajan päästä juna hidasti ja lopulta seisahti keskelle metsää. Selitystä ei kuulunut, ihmeteltiin mikä on. Juna nytkähti liikkeelle, mateli hetken, hyytyi taas. Mummo tutki lippua, aikataulun mukaan pitäisi kohta olla vaihtoasemalla. Kun kaupunki alkoi hahmottua ikkunan taa, Mummo keräsi taas omaisuutensa ja siirtyi eteiseen. Vaan mitäs, laiturin kyltti kertoi, että oltiinkin vasta edellisellä asemalla ja Mummo jäämässä junasta kuin entinen eno veneestä. Olipa vähällä!

Nyt vastoinkäymisiinsä jo hivenen kyrsiintynyt Pissismummo siirtyi nyssäköineen kahvilavaunuun, nakkasi tavarat penkille ja haki pullakahvit. Mummo oli tuskin kulausta juonut, kun vastapäätä istunut ukko jo rykäisi repliikin: ”Mikä on ongelma?”  Mistä se tuo nyt jo tietää, että ongelmaa on ollut ihan riittävästi, tuumi Mummo itsekseen ja keskittyi kahviinsa. Ukko äityi kehittelemään elämänsä tarinaa ja Mummo haukantarkkana vahti maisemaa osuakseen jäämään oikealle asemalle.

Asema, jolla Pissismummo viimein rynnisti ulos, oli mikä pitikin ja nyssäkät kaikki mukana, mutta Mummopa eksyi reppuineen ja marjoineen väärään hissiin, joutui palaamaan samaa tietä takaisin tulolaiturille. Opastaulu kertoi, että Mummo joutuu odottamaan kolme varttia seuraavaa lähijunaa. Tunnin välein kulkeva oli jo aikaa sitten mennyt, koska intterin aikataulu vanui matkalla. Oikea hissikin löytyi ja sen myötä tie asemakioskille. Jätski viilensi hieman Mummon kyrsimystä. 

Reissun viimeinen junakyyti tarjosi yllättäen lohtua ryytyneelle Mummolle. Puolimatkasta pullahti sisään nuori mies kännykkä korvalla ja tilitti tuskissaan kaverilleen puhelimeen, että oli unohtanut ’kello kolmen keikan’ keskustassa. Sieltä oli soitettu varttia vaille, että missä h…..issä sä oot, miesparalla pyykit koneessa, penskat pihalla, auton ovenkahva purettu korjaamista varten ja hikiset rynttyyt niskassa. – Tuli vähä s……n kiire säätää ittensä seuraavaan junaan, mourusi mies. – Asemalle tulin kuule sataaviittäkymppiä ja ovee teippasin sen verran, ettei se tielle putonu. Ei tosiaankaan ollu Pekan päivä, vuodatti miesparka.

Pissismummo huokasi ja hymyili jo sisään päin. Ei ollu Mummonkaan päivä. Vaan sattuuhan näitä häröjä, nuoremmillekin.

Ystäväsisko poikkesi ja toi pakastevalmista omenasosetta ja kassillisen pudokkaita. Hän tuskin tajuaa, miten merkityksellisiä nämä pienet eleet ovat meille, jotka olemme hedelmien, vihannesten ja marjojen suhteen torin ja kaupan antimien varassa. Keväällä hän poikkeaa raparperinvarsien kera. Jonakin runsasantisena kesänä olen saanut kutsun poimimaan satoa suoraan kirsikkapuusta, viinimarjapensaasta tai omenapuun alta.

Pohdimme yhdessä aikaa, jolloin puutarhurin on jätettävä rakkaudella vaalimansa puut, pensaat, kukat ja kasvimaa. Luopumisen ajatus raastaa häntä, jolle puutarhanhoito on ollut elämäntapa. Ystävän tuntien anteliaisuus löytää aina väylänsä ja tuottaa iloa ja siunausta antajalle itselleen sekä monelle saajalle. Uteliaana voi odottaa millaisia kukkia puhkeaakaan, kun tulee tilaa uusille asioille. Vanha sanonta elämä jatkuu, sisältää mahdollisuuden muuttua.