Tuo legendaarinen tagi jostain junaradan varrelta on jäänyt mielen syövereihin pulpahtaakseen sieltä juuri tänä aamuna. Olin apuna torstaimummeleiden retkikäynnillä makeistehtaalla Vantaan Vaaralassa.
Tulimme tietämään tunnetun konserninimen taustalla olevien tehtailijasukujen kunnianarvoisan menneisyyden, yrityksen kehityskaaren sekä nykylaajuuden. Suosituimmilla tuotemerkeilläkin on jo satavuotinen historia. Suomen ja Ruotsin lisäksi mm. Baltian maissa ja Puolassa koneet ryskivät yötä päivää täytettä makeannälkään.
Kotikeittiöissä väsätyt joulumakeisviritykset kalpenevat tämän tehtailun rinnalla: yksistään johtavan suklaamerkin valmistukseen käytetään joka päivä kolme säiliöautollista tuoretta maitoa ja kaksi rekallista nestemäistä sokeria. Kaakaomassaa tarvitaan hillittömät määrät. Tehtaan porteista rullaa rekkaa sisään ja rekkaa ulos kaiken päivää.
Esittelijäneitonen – kuin suklaanamu itsekin ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen – kertoi äitinsä olleen koko ikänsä tehtaassa työssä, itse olleensa päivähoidossa tehtaan omassa lastentarhassa ja myöhemmin päätyneensä työhön saman katon alle. – En siis ole kovin pitkälle päässyt elämässäni, nuori ihminen tuumi hymyillen.
Tehtaan työntekijöistä pidetään hyvää huolta, on taukojumppaa, terveystarkastuksia, tunnin välein vaihtuvat työtehtävät yksitoikkoisuuden välttämiseksi ja luontaisetuna vapaa valmiiden tuotteiden maisteluoikeus. Karkeista ja suklaasta tosin katoaa parissa viikossa hohto; makeaa ei todellakaan pysty määräänsä enempää syömään.
Esittelykierroksella jaettiin maistiaisia mielin määrin. Mummelit olivat viisaita, moni jätti tarjouksen väliin tai sujautti namun taskuun. Kahvin kanssa syötiin lopuksi voileivät. Saimme toki pienet tuliaispussukat mukaammekin.
Sanotaan edelleenkin mitä sanotaan, kun halutaan hyvää.
Juna matelee laituriin myöhässä, puikin ruuhkassa hallin poikki ja yli Kaivokadun. Makkaratalon kauppakujalla makaa farkkuhousuinen mies rähmällään liikahtamatta. Viereen pysähtynyt nuori nainen kumartuu avuttomasti katsomaan. Häpeän helpotustani, kun näen kaksi vartijaa tulossa paikalle. Lasiovi heilahtaa, toinen kuuluu sanovan puhelimeen: joo, täällä on tilanne just päällä.
No pitipäs, nimittäin Pissismummon tälläytyä katsastamaan euroviisuehdokkaat, vaikka sen nyt on tietävinään jo mummoikään: ne äänestää sinne taas jonkun onnettoman kummituksen, joka on hirveennäkönen murisija. Ei silti, hirviöporukallapa voitettiin. Mummon mielestä homma menee yleensä silleen, että joko esityskappale on surkea mutta esittäjä kelpoisa tai toisin päin.
Ja mitäkäs oli taas tarjolla muuta kuin sitä samaa. Oli hehkeä tyttöbändi melskaamassa, kimalletta ja meikkiä stailattu oikein viiiimesen päälle. Oli uusiohenkilö mustissaan ja kirkuvassa meikissä, ympärillään häärivät valkeissa. Oli söpöileviä nuorimiehiä, jotka aiheuttivat koleaa puistatusta Pissismummon sisuksissa. Poikabändejä oli yrittämässä oikein kaksin kappalein ja olipa entiskarismaa tärisevä elämäntaiteilijakin päässyt lipsahtamaan joukkoon pliisuimmalla iskelmällä ikinä.
Pissismummo riehaantui viimeiseksi laulaneesta viehkosta tyttärestä, jonka tulkinta hienosta kappaleesta osoitti niin väärentämätöntä muusikkoutta, että ilmiselvästi oli väärässä seurassa näissä bileissä. Laulun tekijä tiesi sen toki itsekin, kun oli kirjoittanut laulunsa päättymään: hän tietää kyllä miten tässä käy. Ja niinpä kävikin.
No niin, Pissismummo joutuu tässä tunnustamaan olleensa kyllä ihan suuaukisen mykistynyt voittoisasta lavashowsta Missä miehet ratsastaa. Tuolla testosteronimäärällä olisi voittanut Mummon puolelleen ihan ilman taustan tulisuihkujakin.
Ihmiskunnan tähden,
niin myös luonnon muun,
kutsut kärsimykseen,
liität taisteluun.
Niin me ylistämme,
niin voi elämämme
tarkoitustaan täyttää.
(Vk. 417:3 )
Kirkolliskokous on uusittu vaan onko uusiutunut. Kokoonpano näyttää olevan kovin korkeatasoinen; kolmasosa edustajista on pappeja ja piispat itseoikeutetusti; on johtajia ja päälliköitä, lääkäreitä ja tuomareita, opettajia ja tutkijoita, joukossa muutama insinööri ja upseerikin. Ansioituneita (ja ikääntyneitä) neuvoksia on monta sorttia. Emäntä Liisa Pura ja kaivinkoneenkuljettaja Mauno Jouppi edustavat tavallisia seurakuntalaisia arvokkaassa seurassa. Nuorempien sukupolvien ainokainen edustaja on päässyt uutiseksi.
Helsingin hiippakunnan kahdestatoista ja Lapuan kymmenestä edustajasta peräti kaksi on naisia, Espoon hiippakunnan yhdeksästä yksi. Tässä seurassa Mikkelin ja Porvoon hiippakunnat suorastaan loistavat: kummassakin puolet valituista on naisia.
Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella. Päätyykö kirkko elämään omassa kuplassaan? Olisiko kirkonkin hengitettävä aikansa ilmaa, vaikka pärskien?
