*Merja Virolainen; Olen tyttö, ihanaa; Tammi 2003

Merja Virolaisen runokirjan (yltiö)femiini nimi ja ulkoasu saa hyvälle tuulelle. Runot ovat helposti lähestyttäviä, tuokiokuvia lapsuudesta ja sen päättymisestä. Runot eivät silti ole yksiselitteisiä, tasojakin löytyy. Useampi lukukerta kannattaa, kuten runoissa aina. Huumori pilkistelee mukavasti. Lukijaystävällinen ja laatuisa runokirja.

* Saila Susiluoto; Huoneiden kirja, Otava 2003; Auringonkierto, Otava 2005

Kirjallisuusseminaarin ansiosta löysin Susiluodon runot. Löytö on ollut syksyni kirjallinen valopilkku. Seminaarilaisemme sanoivat Susiluodon proosarunoja vaikeaksi ymmärtää, minä taas sukelsin niihin ymmärrystä yrittämättä, maistellen ja fiilistellen. Riemastuin runojen tiiviistä, oikeastaan kristalloituneesta kauneudesta, tuoreesta runokielestä ja erilaisista mielikuvista, joita runot loihtivat. Ajattelin lukiessa, että tämä nuori naisrunoilija on luomassa jotain uutta, hyvin persoonallista, monitasoista ja antavaa runoa. Analyyttisemmin lukeva löytää runoista myyttisiä tasoja, viittauksia muinaistarustoon ja maailmanselityksien uusiokuvia. Tunnemaailmassa on yllättävänkin paljon surua, toisaalta taas rytmisesti keinahtelevia laulunomaisia riiminpätkiä proosarunojen kevennyksenä. Susiluodon nimi kannattaa muistaa.

*Tomi Kontio; Vaaksan päässä taivaasta; Teos, 2004

Tähän runoteokseen osuin matkallani eräässä antikvariaatissa, jolla on ihastuttava nimi Wanha Pöllö. Tomi Kontio edustaa minulle nuorta, kiinnostavaa runoilijapolvea, olkoonkin nelikymppinen. Olikohan Tanssisali taivaan alla mahdollisesti ensimmäinen Tomi K:n runoteos, jonka sain lukeakseni ja ihastuin oitis. Olen ymmärtänyt Kontion kirjoittaneen paljon muutakin kuin runoja, mutta minua ovat kiinnostaneet nimenomaan runot. Tässä kokoelmassa puhuttelee tietty karhea alakulo, päättyneen rakkauden ja satunnaisten kohtaamisten solmiutuminen keski-iän melankolian tuntoihin. Lähiökerrostalon seitsemännen kerroksen huoneet antavat monelle runoista perspektiiviä, ehkä myös runokokoelmien taivas-toistuma liittyy tähän. Korkelta katsottuna katutason elämä näyttäytyy ikään kuin hivenen absurdina sivullisuuden himmentimen läpi.

*Niilo Rauhala: Aavistus ja ihme; Otava 2005

Pohjoisen monesti palkittu herkkä luontolyyrikko on aina ollut yksi mielirunoilijoistani. Tunnen Rauhalan kokemusmaailman sävyt itselleni läheisiksi. Rauhala on tehnyt elämäntyönsä sairaalateologina, mikä antaa poikkeuksellista hengellistä syvyyttä usein luontokokemuksiin peilautuviin runoihin. Tämä uusin, kahdeskymmenes kokoelma sisältää ikääntyvän runoilijan luopumisen ja kuoleman tuntoja. Ne eivät kuitenkaan tee kokoelmasta synkkää tai raskasta, runoissa on resignaation sävyistä elämän hyvästelyä ja pohjoista kauneutta, joka jättää valoisan tunnun.

Tekee mieli henkäistä onnellisena: kiitos runoista, ihmiset, valostitte marraskuuni.

Näinä aikoina huomaa suuriäänisiä julkijulistuksia, että meillä ei sitten enää telkkaria katsota. Vastustetaan uudistuksia ja digiaikaan pakottamista. Valitetaan, ettei televisio tarjoa muuta kuin ikuishömppää, murhasarjoja ja kolmannen luokan elokuvien uusintoja. Onhan noita.

On ihmisiä, joiden elämänehdot ovat siinä määrin rajalliset, että radio- ja tv-ohjelma antavat lähes ainoaa ulkopuolista sisältöä arkeen. On runsaasti viihteen ystäviä, taannoiset muistelutv-ohjelmat sen viimeistään paljastivat. Ihmisten tarpeet ja vaatimustaso eroavat monessa muussakin kuin viihteessä.

Digiaikaan siirtyminen oli väistämättömyys. Tv-kuvan tekninen parannus on ollut kiistaton. Tarkoitus oli myös houkutella uuteen katsomisen kulttuuriin. Mahdollisuudet lisääntyvät sitä mukaa kuin välineet kehittyvät, kaikki uusi ei tule samalla kellonlyömällä.

Meillä katsotaan edelleenkin televisiota. Iloitsen hyvästä kuvanlaadusta. Tekniset ongelmat poistuvat ajan mittaan, otaksun. Ehkä opin itsekin vielä valitsemaan oikean kapulan ja painelemaan oikeita nappuloita. Silmät ovat näkemistä, aivot nähdyn punnintaa varten.

Tänään on helppoa ajautua miettimään räntäisiä: mäiskähtelee ikkunaan ja valuu kuin vesi, takertuu hetkeksi oksiin, näyttää maassa lumelta, kohta ei miltään. Räntäsateen syvin olemus: ei oikein sitä eikä tätä?

Miten on ihmissuhteiden laita maailmassa, jossa nokia on meidät yhdistänyt toisistamme suorastaan pääsemättömiin? Enemmistö suhteista lienee räntäisiä, jollain tapaa määrittelemättömiä tai yksioikoisia. Taannoin hätkähdytti tutkimustulos, jonka mukaan 25{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}:lla suomalaisista miehistä ei ole yhtään ystävää. Se oli varmaan yksi niistä, joka odotti kuolleena kuusi vuotta, että joku löytäisi.

Paljon on haaleeta, viileetä ja huurteista ihmisten välillä. Nuupahtaneessa, mahdottomassa jopa tuhoavassa suhteessa riiputaan kykenemättä tekemään asialle mitään. Joskus välinpitämättömyys saattaa ollakin välin pitämättömyyttä. Suhteessa tarvitaan elintilaa, muuten se umpioituu. Suhteessa tarvitaan myös kosketuskohtia, joissa kipunoi.

Tv:ssä esitettiin äskettäin Anna-Leena Härkösen taitavasti käsikirjoittama elokuva Onnen varjot. Tiina Lymin ja Nicke Lingnellin elokuvayhteistyö oli nautittavaa. Lapsettomuuden teeman variaatiot viilsivät nuorten elämän perussäikeitä poikki, mutta myös toivo jäi elämään. Elokuva nosti esiin kipeitä tunteita, mutta viittoi myös oikeaan suuntaan kriisistä, eteen päin.

Adventtisunnuntai on illassaan. Pyhäisellä päivällä oli mahdollisuus ja tilaus olla rauhallinen ja kaunis, iloitsin etukäteen monista asioista. Eikö olisi pitänyt iloita etukäteen? Päivästä tuli toisenlainen.

Heräsimme liian myöhään. Puoli tuntia aikaa suoriutua ajoissa kirkkotielle. Viisi yli puoli oltiin sentään valmiina. Ulko-oven avaus paljasti yöllisen lumentulon. Rappuja lakaistiin vimmatusti. Naapurit ahersivat kolan kanssa pihoillaan.

Parkkipaikka löytyi vasta haeskelun jälkeen. Kirkko oli täynnä, jouduimme liian eteen, survoutumaan päistään täyttyneen penkin keskivaiheille. Talvitakki piti asetella edessä olevan penkin alle lattialle. – Eihän kynttilä jäänyt palamaan, huolehdin. Toinen sanoi sammuttaneensa.

Nuoren pastorin liturginen tyyli oli poikkeavan paatoksekas, hiukan koomisella tavalla. Vielä nuorempi pastori saarnasi pysytellen raamatuntekstin maaperällä tiiviisti. Kuoro lauleskeli, siltä tuntui, suoraan nuotista. Urkuja huudatettiin täysillä. Hoosianna laahasi.

Juhlapyhinä, kun kirkko on täysi, on aina levotonta. Alussa keskustellaan ja tervehditään tuttuja joka suuntaan. Vauvat parahtelevat urkuja säikkyen. Ehtoollispöydästä palaavat haeskelevat hädissään penkkiriviä, jolta lähtivät.

Seurakuntakin on antanut periksi kaupallisille voimille. Adventin kirkkokahveille menijä päätyi meillä myyjäispöytien keskelle. Me palasimme kotiin. Ruuanlaittovaiheessa kehkeytyi erimieli, joka päättyi meille erittäin tavanomaisella tavalla: minä kilahdin ja Toinen poistui mököttämään taholleen.

Sittemmin on ollut hiljaista, mutta ei rauhallista. Minä, että eikö täällä saa suuttua mistään. Toinen, että kun se ei jää siihen. Jne. jne. Kannattaisi ehkä pyytää anteeksi puolin ja toisin. Katsotaan nyt. Jos vaikka.

Illemmalla lyhdyissä häilähtelevät liekit. Kynttilät tuoksuvat hämärää valoa. – Laitanko meille glögiä, kysyn. Toinen vastaa: mikä ettei.