Yhteyden tarkoitus on sen oma olemus eli Sinän koskettaminen. Jokaisen Sinän koskettamisen kautta meitä koskettaa ikuisen elämän henkäys.
(Martin Buber)
Junan eteisessä seistessä katselin hyvin matalalla horisontissa kelluvaa punaista pilveä. Aamurusko! tästä tulee hyvä päivä, ajattelin. Kuka on matkalla työhönsä kuka minnekin, olkoon päivä meille kaikille onnellinen.
Illalla olin soittanut keskussairaalaan. Äiti oli kipulääkitty toimenpiteen jälkeen, tiesi kumminkin missä oli. Tänään hänet haetaan sairaalasta kotiin odottelemaan tietoja. – Älä pelkää, äiti, sanoin, asiat järjestyvät.
Rouva Dosentti otti vastaan tyylikkäässä asussa, sanoi lähtevänsä klinikalta suoraan nuoremman kollegan väitöstilaisuuteen. Kyllä tuntui hyvältä, kun hän ilahtuneena sanoi kaiken olevan silmäni suhteen niin hyvin kuin olla voi.
Minun ei tarvitse mennä enää tarkastukseen silmäklinikan tutkimusosastolle, mutta voin aina ottaa yhteyttä tarvittaessa. Kotiin palaillessa muistelin, mitä kaikkia vaiheita olin käynyt läpi. Tunsin syvää kiitollisuutta.
Kummipojan – jo mieheksi ehtineen – perheeseen on odoteltu näinä viikkoina syntyväksi vauvaa. Kolmivuotiaasta suvun pikku lemmikistä kehkeytyy isosisko. Isovanhemmat, veljeni ja vaimonsa ovat tohkeissaan. Vähänkös täällä kummitätikin on kuumotellut!
Uuden elämän synty on aina niin ihmeellinen tapaus. Siinä on jotain pyhää ja syvästi merkityksellistä kaiken arkisen keskellä. Elämä aukeaa kohti tulevaisuutta, sukupolvi sukupolvelta. Tuntuu hyvältä, että nuoret uskovat, toivovat ja luottavat huomiseen.
Enkelivarjelusta ja onnellista lapsuutta tänään syntyneelle! Iloista ja onnellista hässäkkää potran pojan vanhemmille, isosiskolle ja isovanhemmille! Great!!
Hätkähdyttävä, raastava kipu jalassa heti ylösnoustessa. Rauhallisen, hyvin nukutun yön jälkeen? Mitä tämä nyt? Väärällä jalallako nousin? Seinistä pidellen, melkein kaksinkerroin selviän jotenkin liikkeelle.
Tavalliset aamutoimet muuttuvat vaikeiksi. Tekee mieli ulista. Tyypillistä, että mielessä käynyt ajatus lääkäristä sinkoaa saman tien yli laidan. ..tämä..tästä..ähh..varmaan..äähh..pian…
Kipu ei tunnu istuessa, mutta kun yritän nousta, lähteä liikkeelle, jalkaa repii ja raastaa helvetillinen lieska. Tätä se oli kesällä ja syksylläkin, muistan. Silloin oli syynä pihapuuhien kipeyttämä selkä. Mikä nyt?
Illan hämärtyessä nousen levosta kokeilemaan tuleeko joulukonserttiin lähtemisestä mitään. Kipu on poissa! Yhtä selittämättömästi kuin tulikin. Haluaisin ymmärtää mitä tapahtui.
Äidissä viime vuosina tapahtuneet muutokset ovat pakottaneet pohtimaan vanhuutta ja tuntuneet kipuna tunnetasolla. Toisaalta muuttuminen on hyväksyttävää, osana luontoa ihminen on samojen prosessien alainen. Läheltä seuraajaa silti koskee.
Tulee aika, kun aikuisenergia hupenee. Ihminen haurastuu hiljalleen sekä fyysisesti että henkisesti. Elämänpiiri supistuu, rajat lähenevät vaivihkaa toisiaan. Niin kuin järvi jäätyy rannoiltaan, keskellä yhä pienenevä sula, joka sekin lopulta katoaa jonakin pakkasyönä. Joutsenen on noustava siivilleen.
Hän, joka elää vanhuuttaan, aistii itse epämääräisesti elämänliekkinsä hiipumisen. Voimien vähetessä ihminen alkaa henkisesti luopua. Kiinnostus asioihin ja toisiin ihmisiin sammuu hiljalleen. Aluksi se loukkaa läheisiä, kunnes he ymmärtävät, että vanhus näin irrottautuu elämästään.
Vanhainkodeissa ja vuodeosastoilla saattaa nähdä, miten omaiset joskus takertuvat menneisiin mielikuviinsa suostumatta kohtaamaan hyvästelyn kipua. Vanhuksen elämän viime metreillä saatetaan ryhtyä vaatimaan hoitotoimia, jotka rikkovat elämän luonnollisen päättymisen rauhan.
Vanhuus on vähenemiseen suostumista. Elämän puolesta joutuu joskus lujasti taistelemaan matkan varrella, mutta lopussa kuolemaa vastaan taistelu käy turhaksi. Elämän kuuluukin päättyä aikanaan. Lähtevän osa on kuolemassa paras ja kaunein. Saattajan on suostuttava päästämään irti.
Takanani rouvasihminen totesi toiselle: kerrankin kirkko on täynnä! En millään malttanut olla puuttumatta puheeseen: voi, kuulkaa, tämä kirkko on täynnä tuon tuostakin näinä aikoina, viimeksi adventtimessussa. Kohta tulevat Kauneimmat joululaulut, aattohartaudet ja jouluyön messu..
Joulukonserttien aika on kiivaimmillaan. Kaikkialla soi. Pyhäiltana kotikirkossamme kuultiin maankuulua mieskuorolaulua. Konsertissa esiintyi myös paikallisen musiikkiopiston lapsikuoro. Mainio kontrasti muuten: lasten heleät ja miesten jylhät äänet.
Olen aktiivivuosinani laulanut kuoroissa. Parhaimmillaan sekä laulajat että kuulijat tulevat onnellisiksi konsertista. Kuorolaisen osana on hioa koko syksy ohjelmistoa, joten kun konsertin aika viimein koittaa, luulisi, että joululaulut ovat jo puhkikuluneet, vaan ei, ne sytyttävät aina.
Tasokas mieskuoro on puhtaasti ja notkeasti soiva instrumentti, jonka tenoriäänten kirkkaus ja bassojen musikaalinen murina kutittaa viehkosti kuulijaa kylmin värein. Pahimmillaan mieskuorolaulu taas voisi olla bassojen sekavaa mylvintää, jota tenorien kireä kieunta leikkaa korvia vihloen. On kuultu sitäkin.
Miksiköhän muuten kuorojen tenorit ovat yleensä pieniä ja bassot isoja miehiä? Ehkä sille on jokin fysiologinen selitys olemassa. Puolensataa miestä frakeissa on kyllä visuaalisestikin uhkea näkymä. Jylisevää voimaa ja hyväilevää pianissimoa kuultiin, mieskuorosoundia parhaimmillaan.
läsnäolo, välimatka, läheisyys
Pissismummo on tässä itsenäisyytemme merkkiviikolla torjunut kunniakkaasti kaamosyrmyä ja osoittanut tavoilleen kuulumatonta itsenäisyyttä. Maanantaina läksi hän rämpimään räntäsateeseen, hän siis, joka vannoi työmatkapyöräillessään, ettei inhasäähän tule nokkaansa pistämään eläkepäivillään. Mummopa nähtiin kaupungilla ryystämässä höyryävää glögiä ystäväseurassa. Vastarintapuuhista oivallisimpia se.
(Kaamoksen torjuntaan suositellaan nykyään kovasti seksiä. Jo vain, pikkujouluaikaan miesväestö osaa kyllä neuvomattakin kaamoksentorjuntakaluinensa tyrkyllä oleviin kolosiin, hähää, kommentoi Mummo.)
Toisena aamuna Mummo heräsi tolkuttoman aikaisin ja peruutti pehkuihinsa takaisin. Ylimääräisestä unitiimasta tokeennuttuaan Mummo riehaantui kaivelemaan radiosta kanavan 101.90, jota hän siis ei ole kuunaan kuunnellut, koska ei ylimalkaan avaa radiota yksin ollessaan. No mitäkäs, siellä soiteltiin joululauluja! Kovin oli siivoa ja rauhallista niillä aalloilla, ei pahemmin tyrskynnyt jos nyt ei muutakaan.
Kolmas aamu valkeni vaivalloisesti. Kohta kahdelle jalalle noustuaan Mummo tökkäsi sormensa kanavalle 102.10. Kahvia hörppiessään kuuli hän maasta passitetun, kertaalleen jo kansalaisuuden saaneen etnisen ihmislajin edustajan puolesta nostettua puhetta, mistä ei loppua ollut tullakaan. Sitä seurasi sanoma- ja aikakauslehtien juurinjaarin referointia. Mummon maailmankuva avartui tunti tunnilta sitä mukaa kun alituinen papatus alkoi kiristää ruuveja. Löysällä ovat olleetkin. Ruuvit.
Mummon vastarintakehitys alkoi olla räjähtämispisteessä. Aallot asentoon 104.0. Pälpätys vaihtui sen tien kantrisävyiseksi keinahteluksi. Helpotus oli kyllä lyhytaikainen. Kohtsillään tarmokas uutistoimittaja pläjäytti eetteriin kaikenmaailman kamaluudet. Mummoa alkoi taas korventaa. Onneksi leppoisa outoherra putkahti kanavalle soittelemaan lempilevyjään. Kuultiin Kallion villiä elämänmenoa, ranskalaista räppiä, Loirin umpipaatosta, Nummisen omituista narinaa ja jos mitä helinäähelskettä.
(Puolenpäivän uutisten aikaan Pissismummo kypsyi. Korvainväli sauhusi jo. Kyllä on kaamosta torjuttu niin että heikkoa hirvittää. Vastarinnasta uupuneena oikaisi Mummo sohvalle, jossa hän ei siis kuunaan torku, koska se on Poikakaverin reviiri . Toosa umpeen ja mummonsilmät kii. Ah, mikä taivaallinen hiljaisuus.)
PS. Kohmeloisten itsenäisyysjuhlijoiden perjantaiarki lienee alkanut enempi nuivasti, vaan Pissismummo tarttui toimehen virkkuna kuin talvinen tilhi. Ovet seljällens joka suuntaan ja imuri pörisemään. Suitsait siivottua Mummo suihkuun ja samantien pullataikina nousemaan. Ennen illanhämärrystä oli joulukakkukin jo tekaistu. Johan tepsi kaamosvastarinta!
Seuraan mielenkiinnosta Ilona Rauhalan, tuon valoisan tv-psykologin ponnisteluja maanantai-iltaisin erilaisten ihmisten pulmien kimpussa. Ensi vaikutelma oli: ärsyttävänmiellyttävä nainen ja niiin terapeuttia. Kameraan totuttuaan on osoittautunut oivaltavaksi ihmiseksi. Ohjelman insertit, joissa kävellään tai seisotaan autiossa maisemassa, eivät niin onnistuneesti ohjelmaan istu kuin itse ihminen psykologin sohvalla, mutta taustatyötä tarvitaan, eihän puolessa studiotunnissa pitkälle pääse.
Viimeksi oli vastaanotolla kohta eläkkeelle jäävä mies, joka tuntui ymmärtäneen tilanteen mahdollisuudeksi esitellä kuningasajatustaan menneen unohtamisesta. Hän taisi kokea psykologin harjoitusvastustajaksi. Strategiana oli pysyä omaksumassaan kannassa, vaikka toinen sanoisi mitä. Siinä paljastui monen eläkeiän tuntumaan ehtineen peruspulma: luutuneet käsitykset.
Ilona Rauhala pääsi tässä puutumuksessa tarpoessaan oleelliseen oivallukseen: aktiivinen menneen unohtaminen voi johtaa siihen, että tuleekin unohdetuksi itse. Maassamme on paljon liian yksinäisiä, hiljalleen dementoituvia vanhoja ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ettei jäisi vanhana yksin, pitäisi hyvissä ajoin rakentaa yhteyksiä nuorempiin, erittäinkin lapsiperheisiin. Työn väsyttämät pikku lasten vanhemmat ilahtuisivat avusta.
Ilonan tarjoama ratkaisu ei ehkä ole kaikkien eläkeikäisten juttu, mutta nykyistä useamman voisi olla, jos luontevia tilaisuuksia löytyy. Aina ei löydykään. Vapaaehtoistyön keskuksemme koulutti ja markkinoi varamummoja ja -pappoja, mutta kaupungin lapsiperheet eivät heitä tarvinneet.
Itsenäisyyspäivä. Lippu on roikkunut sateessa räntäisen tuulen riepoteltavana. Yhtä juhlaa, mikä missäkin. Tuntuu, että suomalaisten itsenäisyyden henkilöitymä on sotaveteraanivanhus ja ikoni seppele sankarihautamuistomerkillä. Eipä enää ole monta, jotka muistavat vuoden 1917 livenä. On vain kerrottu, että se oli se vuosi.
Äitini on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Hänen lapsuusmuistoihinsa on jäänyt isän poissaolo ja suuren perheen äidin pelko miten isän käy. Kansalaissota, itsenäisyyden vallanjakotaistelu, jossa sinisen ja valkoisen sijasta vapauden väreinä heiluteltiin punaista tai valkoista. Vapauden arvet pakottavat yhä.
Miten monta sukupolvea tarvitaan ennen kuin sota jää historiaan? Suurille ikäluokille sota on Väinö Linnan ja Edwin Laineen Tuntematon sotilas. Mietinkö ikinä setääni ja enoani, joiden nuori elämä katkesi rintamalla, vaimo ja lapset jäivät sotaorvoiksi? Minun isäni haavoittui, pääsi kotiin ja tervehtyi.
Jos voisin, kiittäisin tänään teitä isät, jotka jaksoitte taistella ja toivoa. Kiittäisin teitä äidit, jotka ette kadottaneet uskoanne ja luottamustanne. Siksi meillä on tämä päivä.