Ensimmäistä kertaa kävin pyhäinpäivän iltana seurakuntamme hautausmaalla. Hämmästyin haudoille sytytettyjen kynttilöiden ja lyhtyjen määrää. Se kertoo, että vainajia muistellaan. Muualle haudattujen muistomerkin kivillä häilyivät sadat kaipauksesta kertovat liekit. Siihen mekin sytytimme kynttilämme.

Lienenkö poikkeusyksilö, kun en arastele puhua kuolemasta, kuolleista tai vainajista näillä sanoilla. Kirkollisissa piireissä kuulee usein käytettävän sanontaa poisnukkunut. Muitakin kiertoilmaisuja näkee: menehtynyt, siirtynyt pois, poistunut keskuudestamme, lähtenyt, saanut rauhan.

Tulee mieleen muuan lapsi, joka pelkäsi nukkumaan menoa, koska hänen isoisänsä oli ’nukkunut pois’, mikä tarkoitti, ettei enää koskaan herännyt, vaan pantiin arkkuun ja haudattiin maahan. Menehtyneestä tulee mieleen tapaturmaisesti tai tuskalliseen sairauteen kuollut. Aivan absurdilta tuntuu puhua siirtymisestä, minne?

Kuoleman kosketus järkyttää ihmistä aina jotenkin. Se on niin lopullista ja niin tuntematonta. Usein kuolema myös yllättää, vaikka sitä edeltäisi pitkällinen ja fataali sairaus. Ihminen tietää kuoleman lähestyvän vääjäämättä, mutta kun se sitten tapahtuu, se tuntuu tulevan liian äkkiä ja sopimattomaan aikaan.

Kuoleman järkyttämät omaiset saattavat lohduttaa itseään ja toisiaan vainajan muuttumisella enkeliksi tai osaksi luontoa: tähdeksi, linnuksi, kukaksi. Kristityt luottavat pääsevänsä kuoltuaan Jumalan luo ja puhuvat lapsilleen taivaan kodista. Muslimi uskoo, että hänelle on varattu paikka paratiisissa.

Surua ei voi millään pyyhkiä pois, sillä on aikansa. Suru valmistaa ihmistä omaa kuolemaa varten. Lohdutuskuvat ovat tarpeellisia, ei niitä pitäisi ryhtyä murskaamaan raamatulla tai tieteellisillä argumenteilla. Sureva maalaa kuoleman jättämää tyhjää arkkia toiveidensa kuvin.

Kuolemaan sinänsä ei liity mitään maagista eikä pelättävää. Se on elämän luonnollinen päätös. Kuolemaa edeltävät tapahtumat saattavat pelottaa. Mitä kuoleman tuolla puolen on tai ei ole, kenelläpä siitä olisi varmuutta. Tällä puolella rajaa surraan, kaivataan ja muistellaan. Niin elämä jatkuu.

*

PS. Kiitos Esikoiselle, joka kysyi miten kuolemasta voi puhua.

· Terassi · · 7 kommenttia

pb022108.jpg

marraskuu, matka läpi pimeän  

 

  

· Hiljainen huone · · Ei kommentteja

Onko Sinulle käynyt joskus niin? Jossain, missä aika eikä paikka määritä läsnäolijaa: baarissa, laivan tai lentokentän terminaalissa, kesäisessä torikahvilassa, puiston penkillä, junassa. Voit olla kuka tahansa mistä tahansa. Siihen tulee toinen kuka tahansa ja alkaa jutun, joka ei pääty ennen kuin toisen mieltä painanut asia on tullut kerrotuksi. Ette ole tavanneet koskaan ennen, ette todennäköisesti enää tapaa. Tuntematon ojentaa sinulle tarinansa ja menee.

Kirjoittavat ihmiset, otaksun, kokevat näitä. Heissä lienee jokin heikko signaali kiinnostuksesta ihmisten tarinoihin. Jolla on tarve kertoa eikä kuulijaa, ottaa viestin vaistomaisesti vastaan. Kuulijaksi saattaa valikoitua myös henkilö, jolla on luontaista empatiakykyä ja henkistä tilaa toisen tarinalle. Kuuntelun ammattilaiset viestittävät tätä tilaa usein itse tiedostamattaan. Tai elävät rooliaan vuorotta, miten vain.

Entä kun olet itse elämäntilanteessa, jossa on tarve puhua jollekin mietteistään, saada ikään kuin ilmaa umpioon, jossa ajatus kehäänsä kiertää. Kohdalle osuu sellainen, jonka ajattelet ymmärtävän, mutta tuletkin torjutuksi. Toinen vaihtaa puheenaiheen, murjaisee vitsin tai alkaa vilkuilla kelloa ja kiiruhtaa toisaalle. Minulta kysyi kerran työtoveri, muuan pappi: oletko varma, että haluat puhua tästä? Se tuntui hyvin pahalta sillä hetkellä ja sulki suuni.

Miten me pelkäämmekään lähelle tulijaa, lähelle tulemista. Kohteliaiden fraasien ja sosiaalisesti hyväksyttävän hymyn takana meillä kaikilla on jossakin – niin uskon – aito, haavoittuva minä, joka ikävöi tulla vastaanotetuksi ja hyväksytyksi.

· Hetkien huone · · 6 kommenttia

Tapasin ystävän arkilounaalla. Keskustelumme sukeltautui jutustelun lomassa useaan otteeseen syvälle elämänkipuihin, syyllisyyden ja luovuuden teemoihin, uniin ja niiden merkityksiin. Kolme tuntia siinä hurahti ajan kulua huomaamatta ja ystävän piti jo välillä lennähtää kääntämään parkkikiekkoa ja siirtämään autonsa toiseen kahden tunnin ruutuun. Tapaamme harvoin, mutta se onkin sitten juhlaa.

Keskustelun päätteeksi poikettiin kaupungin käsintekijöiden tilkkutyönäyttelyyn. Herttaisen puutalogallerian seinillä oli muutamia isoja ja runsaasti pieniä tilkkutöitä, upeimmat olivat nähtävillä läheisen kirjaston näyteikkunoissa. Sovituista ja vapaista ideoista on pursunut kymmenittäin persoonallisia töitä. Tilkkuvakan pöyhimistä, ompelukoneen surinaa ja sommittelua, luovuusiloa parhaimmillaan. Eikä maksa paljon!

Tilkuista tuli mieleen, että entisestäkin voi luoda uutta.

· Arkihuone · · 2 kommenttia
Seuraavat artikkelit »