”Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito ja sekään ei ole kovin tärkeää” opettaa Idän viisas. Jos ei ole puutarhaa? Tai sen laatuinen fyysinen työ ei jostain syystä käy? Voisiko jokaisen oma persoona lahjoineen ja elämässä opittuine taitoineen olla se hoidettava puutarha?
Eläkkeelle lähtevä etääntyy luonnollisesti työtovereista, jotka jäävät tehtäviensä paineisiin. Vapaudestaan hurmaantuneen ikääntyvän mielenkiinto ei hetken päästä välttämättä enää kohdistu entisiin työkysymyksiin, kun elämä tarjoaa runsaasti uutta. Tulee sekin aika, jolloin entisessä työyhteisössä tuttuja ei enää ole; väki on vaihtunut. Irti päästäminen on vapauttavaa.
Sosiaalisen elämän monipuolisuus ehkäisee yksinäistymistä. Ajan mittaan ikääntyvä huomaa, että kuolema harventaa tuttavien joukkoa eikä säästä ystäviäkään. Viisas ylläpitää ja hoitaa elämän eri vaiheissa syntyneitä ystävyyksiä, mutta osaa antautua myös uusiin ihmissuhteisiin, kun ne kohdalle osuvat. Mielenkiinnon vaaliminen ja osallistuminen tuo onnea.
Positiivisella asenteella pärjäilee pitkälle. Eläkeläisenä saattaa olla taidoistaan riippuen erilaisten odotusten kohteena. On hyvä säilyttää oman elämän päätösvalta itsellä silläkin uhalla, että itsekkyydestä saatetaan huomautella. Monena on saanut olla, monesti muiden tarpeet asettaa etusijalle. Jospa nyt viimein omatkin.
Muutosjoustavuus on oleellista, sillä haasteita tulee varmasti. Toimeentulokuviot muuttuvat, asumisia mietitään, terveydentilassa tapahtuu yllättäviä käänteitä, läheisten elämänmuutokset vaikuttavat. Myötäämällä ja etsimällä selviytymisstrategioita ja mahdollisuuksia hyödyttömän valittelun sijaan voittaa aina.
Tulevaisuuteen saattaa olla hyvä valmistautua myös opettelemalla yksinoloa. Tulee aika, jolloin ei ole puhekaveria tai sielunvierimmäistä lähellä. Itsekseen viihtyminen ei ole kaikille luontaista, mutta siihen voi kyllä harjaantua. Onnellinen se, joka osaa nauttia omastakin seurastaan!
Yst. Sosiaalineuvoksen kanssa oli sovittu aikaa sitten, että joku keskiviikko mennään tutustumaan tiedekeskukseen. Hän on miehekseen erittäinkin kaikenmoiseen knoppologiaan päin kallellaan ja minun muinaiskäynnistäni saattaa olla hyvinkin kulunut jo parikymmentä vuotta.
Tiedekeskusta on kuulemma uusittu ihan viime vuosina, joten molemmille riitti katsottavaa yllin kyllin. Siellä palloilimme innostuneina koululaisten seassa, jos ei nyt ihan huimapäiden temppuradalla korkeuksissa niin lattiatasossa kumminkin.
Hyödyllistä nähtävää ja kokeiltavaa oli runsaasti ja tiedonjyviä karttui vanhemmankin laariin. Kävin toteamassa oman ainutlaatuisuuteni parissakin kyselyssä. Mukava oli todeta myös, ettei näkömuistissa edelleenkään ole mitään häikkää, nimien muistamista kun ei testattu.
Poikkesimme nauttimaan edullisen ja maittavan lounaan Café Einsteinissa sopivasti ennen Verne-teatterin esitystä. Teatterin mukavissa tuoleissa lojuen saimme lopuksi tehdä huikean kiehtovan tutkimusmatkan syvän meren ihmeisiin. – Täyteläinen ja hauska päivä, suosittelen!
Toinen oli mielestään uutta vaatetta vailla. Olinkin jo ihmetellyt, milloin hän saa sen väistämättömän kohtauksen, joka yleensä näyttää iskevän pari kertaa vuodessa sesonkiaikaan ja tulevan kalliiksi.
Jostain syystä Toinen inhoaa alennusmyyntejä. Niistä ei kuulemma löydä mitään mieluista ja jos sattuu löytämään, ei ole sopivaa kokoa. Minä taas inhoan sesonkiaikoja, mutta läksin mukaan makutuomariksi pyydettynä.
Välttääksemme pääkaupungin keskustan hikiset lauantairuuhkat läksimme isoon kauppakeskukseen kolmoskehälle. Hulluutta! Siellä vasta ryysis olikin. Tungoksessa törmäily tunnetusti vaatii sisua ja pitkää pinnaa.
Onnistuimme saamaan avuksi myyjän sekä kenkäpuodissa että miesten vaateosastolla. Se nimittäin varmimmin tuottaa tuloksen. Sain istua ja sanoa miltä kulloinenkin asuehdokas minusta näytti. Kaupat tehtiin.
– Isänpäivälahjaksiko tulee, kysyttiin minulta kassalla. – Tavallaan; isä maksaa itse ja minun lahjani on, että suostuin mukaan.
”Ihmisten pitäisi puhua rakkaudestaan, tunteistaan.”
Mutta ehkä jotakin sanoo
pelkkä rakkauden kuulas varjo,
äänetön sana, käden harvinainen kosketus
sille jolla on korvat kuulla, iho tuntea.
*
Lassi Nummi
Järkyttävä tapahtuma on yhteisön kannalta eräällä tavalla kuin veteen pudonnut pommi. Ensin vesi syöksähtää äkisti korkealle ja ryöppyää alas. Jokainen pudonnut pisara synnyttää laajenevat renkaat, joissa kaiku etenee. Paineaallot nousevat rantaan saavuttuaan korkealle vielä kerran.
Olen seurannut Jokelan tapahtumien uutisointia lähinnä television uutis- ja ajankohtaisohjelmista, Helsingin Sanomista ja HS.fi -sivuilta, Tuusulan kunnan ja seurakunnan nettisivuilta sekä paikallisesta sanomalehdestä. Pääosin uutisointi on ollut mielestäni asiallista.
Nettiin, radioon ja televisioonkin verraten päivän sanomalehti tuo tiedon pienellä viiveellä. Etuna on punnitumpi ja paremmin olennaisen tavoittava viesti. Meilläkin on menty amerikkalaismalliseen asianosaisten ja paikallisten ihmisten tunnelmien metsästykseen mediassa. Se ei ole pelkästään hyvä asia.
Ilahdutti asiallinen, tunteita korostamaton, mutta lämmin tapa, jolla A-studion sympaattinen miestoimittaja tarttui aiheeseen tuoreeltaan tapahtumailtana. Hän antoi vieraidensa puhua eikä sortunut tenttaamaan. Siinä ei hosuttu muistilappujen kanssa. Kerrassaan tyylikkäästi hoidettu.
Kirkon tehtäväksi näyttää jääneen tunnepuolen hoito. On tärkeää, että kipu ja suru saa yhteisöllisesti sekä yksilöllisesti luvan tuntua ja näkyä. Kirkon työntekijöillä on kriisiavun ammatillista osaamista ja uskon tuoman lohdutuksen ja toivon sanoma. Kriisikeskuksessa oli tuttuja kollegoita töissä.
On tärkeää palata tietoisesti normaaliin arkeen ja jatkaa elämää. Tragediassa surmansa saaneiden kodeissa tuska ja suru on läsnä pitkään. Koulussa etsitään henkisiä turvallisuuskoordinaatteja senkin jälkeen, kun rakennus on korjattu. Vastuu yhteisön turvallisuudesta on kaikkien yhteinen asia.
Uho ja viha, jumalaksi julistautuminen, oman ja toisten elämän tuhoamisen pohdiskeleminen on väärä polku, jota voi vielä muuttaa. Miksi kukaan ei yrittänyt, vai eikö kukaan nähnyt? Aseeseen tarttuvalla ei enää ole paluuta.
Vuosituhansia vanha eettinen koodisto, kymmenen käskyä tai se yksi kultaiseksi nimetty sääntö kertovat jo olemassaolollaan, että ihmisessä on läpi historiansa ollut mahdollisuudet ja ainekset niin hyvään kuin pahaankin.
En usko, että kukaan ihminen on läpeensä ja kokonaan paha. On liian pieninä yksin kasvamaan jääneitä, rajattomasti rakastettuja, väärinymmärrettyjä ja vaikeita. On niitä, joita on hyljeksitty ja niitä, joilla ei ole ollut turvaa tarvitessaan.
Maailma ei taida olla mustavalkoinen. Kukaan ei voi sanoa, että meillä sentään, mutta tuolla naapurissa. Tuskin mitkään olosuhteet predestinoivat ihmistä pahuuteen. Virheitä tehdään, mutta pyrkimyksen suunta ratkaisee.
Kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän.
Jokela järkytti jälleen. Tällä rataosuudella matkaava kansa sanoo paikkaa mukanokkelasti zoukkilaksi. Eilisistä karmeista tapahtumista on vitsikkyys kaukana. Ei naurattanut silloinkaan, kun siellä edelliskerran rysähti, oliko vuonna 1996. Silloin juna suistui ratasillalta alapuolella kulkevalle tielle.
Elämme ajassa ja maailmassa, jossa todellisuudesta vieraantuneet saavat itse selvitä elämästään, suunnitella sairaita tuhotekoja, jopa ilmoittaa niistä ennakkoon ilman, että kukaan reagoi. Kuten Myyrmäen pommiturmassa tapahtui, niin nytkin. On vaikea nähdä nuoren hätää ajoissa. Nettipoliisiakin tarvittaisiin näinä aikoina.
Kamaluuksista tiedottaminen toimii myös sairaan mielen katalysaattorina. Haetaan julkisuutta yhä hurjemmilla ja kauheammilla tempauksilla. Joillekin ne merkitsevät edes hetkellisesti näkyväksi tulemista, pelon lietsomisesta saatua voimantunnetta, kuviteltua ihailua hullunrohkeista teoista.
Eilisen kaltaiset tapahtumat jättävät syvän jäljen. Tekijä tuhoaa oman elämänsä ja perheensä elämän. Uhrien elämä katkeaa kauhealla tavalla ja läheisten tuska on mittaamaton. Kouluyhteisö saa trauman, jonka parantuminen vie aikaa. Tyrmistys ja myötäsuru hiljentää kaikki.
Usko ihmisyyteen on horjunut, mutta toivoa antaa se, miten yhteisö alkaa korjata syntyneitä vaurioita ja lääkitä haavoja. Heräämmekö viimein välittämään lapsistamme ja nuoristamme?
No nythän siis on niin, että isänpäivää pukkaa ovista ja ikkunoista. Joo, onneksi kaikmolemmat ovatten kiinni näin talvisaikaan, mutta aamun lehti se leväytti miesasian esiin siihen malliin, että Pissismummolla oli mennä ja menikin, nimittäin kahvi väärään. Kamala kun säikyttelevät vanhaa ihmistä heti kohta herättyä. Oli nääs käyty oikein kuvaajan kera haastattamassa naisia työpaikoillaan ja miesihannetta kyselemässä.
Pissismummo tyrskimään näitä. Seurakunnan naiset ilmoittivat ihannoivansa Mannerheimia, Jari Sinkkosta, Jeesusta ja Antti Rokkaa. Poliisilaitokselta tarjottiin Wagneria, Robin Hoodia ja Harald Hirmuista. Kampaajattaret pistivät peliin Marco Bjurstsrömiä, omaa poikaa, puolisoa ja isää. Vanhainkodin Supernaiset pitivät järjestään oman kullan puolia, mitä nyt sekaan mausteeksi vähän Einari-setää, Kotikadun Onni Partasta ja Ihmemiestä. Kaikki nämä otantana kunkin top 3 listoilta.
Pissismummolla on ollut sama Poikakaveri viimeiset 35 vuotta, näinä aikoina likipitäen tarkkaan. Se on sillä tavalla, että lähimiestä ei oikein voi panna samaan kilpailuun muiden kanssa, sen mahikset säilyttää toi sädekehä on vähän huonot. Poikakaverinkin paras puoli on nimittäin se, ettei se ole täydellinen. Asioita tarkemmin tuntevana henkilönä Pissismummo arvostaa sitä eritoten, että Poikakaverin sisu ei ole niinsanotusti lipsahtanut kaulaan Mummon kanssa vuosien tuiskeessa.
Sopulihenkilön haastattaman naisjoukon listoilla vilisi julkkiksia, sarjakuvasankareita ja fiktiivisiä elokuvahahmoja. No näillähän mielikuvitus pörrää, äkäili Pissismummo itsekseen. Eikö nyt tavallisessa miehessä muka ole sankariainesta? Onko isäainekset ihan unohtuneet listoilta? Pissismummo oikein liikuttui, kun löysi miespuolisen toimittajahenkilön listalta Stefun ja Paven, asiantuntevat autonkorjaajat. Että miehen oma miesihanne siinä pelkistetyimmillään.
No, löytyykö sitä miesihannetta tähän hätään, Pissismummo kiristelee nuppiruuvejaan. On tainnut käydä Mummolle silleen ikävästi, että haaveet on haihtuneet ja idolit vaihtuneet vuosien saatossa tiuhakkaan. Mukava, että Poikakaveri sentään ei.
Seminaarireissulla tänään kävin tutustumassa Designmuseon keramiikka- ja tekstiilinäyttelyyn. Hesarin esittelyä Yuki Hayaman ylivertaisesta keraamisesta taiteesta tai näyttelyarvioita en lukenut, halusin mennä kokemaan itse. Museon toisen kerroksen Kirjottu Paratiisi, upeat käsinkirjotut tekstiilit, muistuttivat joskus ammoin samassa paikassa näkemästäni Silkkitie-näyttelystä.
Japanilainen Hayama on kehitellyt posliinimaljataiteen huippuunsa. On vaikea kuvitella esineelle enää täydellisempää kauneutta ja harmoniaa. Jo maljojen hienostunut muoto hivelee silmää. Taidokkaiden maalausten värisävyt ja aiheet perustuvat Japanin ja Kiinan kulttuuriin ja sisältävät länsimaalaiselle osittain mystisiksi jääviä merkityksiä.
Minua hämmästytti erikoisesti miniatyyrikukkien sulokkuus ja värien sopusointu. Maljakkoa tai maljaa läheltä katsoen voi havaita, että yhtään täysin samanlaista kukkaa tai ornamenttia ei ole. Keramiikkataiteen vaikeus on vielä siinäkin, miten monet polttovaiheet muuttavat värejä. Voi otaksua, että matka täydelliseen taideteokseen käy lukuisien epäonnisten yritysten kautta.
|
|
