Kypsyys on kaunista
Jos on etsittävä neljää joukosta, otoksen rajaaminen ei ilman muuta ole helppoa, huomaan. Elämä pursuu..
*Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt
Tähän voisi luetella napin ompelusta ja leipomisesta, lypsämisestä ja traktorinajamisesta lähtien lukemattomia puuhia, joiden osaamista kaikkitaitoinen äitini katsoi tytön tarvitsevan naisenelämässään. (Ensin mainittuja taitoja olenkin myöhemmin tarvinnut, jälkimmäisiä en.)
Aikuisena olen ollut lapsiperheessä piikana lyhyen aikaa, sairaanhoitajana kirurgisella osastolla, kotiäitinä ja diakoniatyössä kahdessa seurakunnassa. Siinäpä onnellisen eläkeläisen urakehitys.
*Neljä paikkaa, joissa olen asunut
Eteläkarjalainen syntymäpitäjä ja kaupunki, pääkaupunki (15 vuotta) sekä pikkukaupunki pääkaupunkiseudulla (vuodesta 1979)
*Neljä tv-ohjelmaa, joita tykkään katsella
Tässä on tungosta: ajankohtais- ja keskusteluohjelmat kiinnostavat, brittisarjoja, laadukkaita elokuvia ja kotimaista tv-draamaa katson mielelläni. ’Iirottelusta’ tykkään!
*Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla
Vaikkapa Venetsia, Rooma, Arles, Lissabon – tai Beijing, Jerusalem, Agios Nikolaos, Kerkyra – tai Andalusia, Madeira, Gomera, Teneriffa – tai..
*Neljä Internet-sivua, joilla käyn päivittäin
Ihan joka päivä en käy netissä, muutamia blogeja seurailen kuitenkin melko säännöllisesti sekä etsin tarvitessani tietoa eri sivustoilta.
*Neljä lempiruokaani
kasvissosekeitto (nam); lammasruuat (namitinam); sieni-juustomunakas (namnam); ruispuolukkapuuro (nam 🙂
*Missä haluaisin olla juuri nyt
Tuulisena syyspäivänä meren äärellä vaikkapa Suomenlinnassa. Luonnon voimaa!
(*Haaste meemiin löytyi Kiteitä-blogista, jota mm. seuraan.)
Tässä on nyt ollut kaikenlaista. Viime viikon tiistaista asti olen syönyt antibioottia, väsymystä on sekä itse syyn että lääkityksen tiiimoilta. Projektivapaaehtoishommiin lähtiessä eilen aamulla ajattelin, että olisi pitänyt pyytää lääkäriä kirjoittamaan sairauslomaa vapaaehtoistehtävistä ja harrastuksista. Sitä ajattelee, että vain tämän ja vain tuon teen, kun olen luvannut, kyllä nämä menee. Onhan nuo menneet, mutta väsymys tuntuu jälkeen päin paadenpainavalta.
Työvuosina sairausloman ensimmäinen päivä meni järjestellessä sijaisia ryhmätilanteisiin, peruutellessa tapaamisia ja palavereja. Jos oli henk.koht. perustein pyydetty johonkin työtehtävään, sen sitten vain hoiti sairaanakin. Peruskunto kesti pitkään tämmöistä. Velvollisuudentunto ei kestänyt itsensä armahtamista.
Olenko vieläkään oppinut hellittämään? Vapaaehtoisuus on vapaaehtoista ja sen pitää saada olla – tätähän itse kouluttajana painotin. Velvollisuudentunto on sitkeää sorttia.
Kirjailija Leo Tolstoi, jonka omia sekä muilta koottuja ajatuksia olen seurannut vuoden alusta, tuli jo eläessään tunnetuksi teosofishenkisistä mielipiteistään. Hän korosti rauhantahtoisuutta ja hyvyyteen pyrkimistä, arvosteli voimakkaasti omistamista yleensä ja maan omistamista eritoten, oli vakaumuksellinen eläinsuojelija ja vegetaristi.
”Olisi anteeksiantamatonta jatkaa lihan syömistä, jos se olisi välttämätöntä tai jos siihen olisi jokin syy. Mutta sellaista syytä ei ole, lihan käyttäminen ravinnoksi on vain paha tapa, jota meidän aikanamme ei voi mitenkään puolustella.” -Tolstoi
”Ellemme olisi tapojemme sokeita orjia, ei meistä yksikään voisi hyväksyä sitä, että valtava määrä eläimiä tapetaan ravinnoksemme joka päivä. Näin siitäkin huolimatta, että antelias maa tuottaa syötäväksemme mitä erilaisimpia aarteita.” -Bernard de Mandeville
Kasvisruokavalio joillakin maitotuotteilla ja kalalla täydennettynä oli työvuosina minun juttuni. Se perustui pragmaattisiin tosiasioihin: kasvisvaihtoehto oli tarjolla työpaikkaruokailussa ja lihan välttäminen poisti nivelkivut. En ole minkäänlaisten ehdottomuuksien kannalla sinänsä, kannattaa kuunnella omaa elimistöään ruuan suhteen. Nykyään, kun kasvisruoka pitäisi itselle erikseen tehdä, ruokavalio on muuttunut sekalaisemmaksi. Nivelvaivat tuntuvat aina lihaa syötyäni.
Leivonnaisten tarjonta kaupoissa on paisunut ja muuttunut. Oletteko huomanneet, että hyllyt notkuvat nykyään tahmatäytteillä ja sokerikuorrutuksilla houkuttavaa kahvileipää? Yksinkertaista vehnäpullaa saa hakea. Ei ihme, että ihmisten painoindeksit kohoavat humisten ja kakkostyyppi vaanii nurkan takana.
Ärsyynnyn ajoittain myymälässäpaistovillitykseen. Lämmintä leipää yritetään pitää myyntivalttina, mutta ei osata pakastetta paistaa. Milloin leipä on lässähtänyt, milloin sisältö puolikypsää tai kerrassaan mautonta. Rapeakuorisen patongin joskus saatuaan voi ihmetellä ääneen. Leipomon myymälä on ainoa, josta saa kunnon leipää.
Mitäpä tässä marisen. Ihminen on mitä syö ja syö siihen mitä puuttuu. Kaupan hyllyjen täytekama hyllyy meissä tyhjyytemme täytteenä.
Kaupunki oli kaunis ja rauhallinen aamupäivällä, työpaikoilleen kiiruhtaneet olivat jo vieneet tungoksen mukanaan. Kadulla sai edetä väistelemättä, tulematta tönityksi. Puistossa korjattiin lehtiä, puhallettiin ja imuroitiin, koneet pärisivät tarmokkaasti.
Kävelin tavaratalon läpi hitaasti syysmuotia silmäillen. Tavaraa oli runsaasti, samoin myyjiä, asiakkaita vain kourallinen. Myyntipöytiä ja tankoja peiteltiin pinkinpunaisella muovilla. Tajusin äkkiä, miksi oli tyhjää, odoteltiin huomenna alkavaa kolmen päivän ostoryntäystä: erikoistarjousten perässä juoksevia asiakkaita.
Seminaarissa oli tuttujakin viime keväältä: ohjaaja ja yksi osanottaja. Muut olivat iäkkäämpiä; ilmeisen intohimoisia lukijoita me kaikki. Esittäytymiskierroksen jälkeen aloitimme kylmiltään runoanalyysillä. Runo oli upea kokonaisuus ja analyysi avasi siitä uusia tasoja. Kommenteista tajusin, miten kukin kokee lukemansa eri tavoin, oman elämysmaailmansa läpi. Teksti oli Eeva-Liisa Mannerin Talvi.
Tavaratalon nurkalla oli mies polvistuneena kadulle, edessään kuppi. Asema-aukiolla nainen ojensi vaaleanpunaista ruusua. Kuljin kummankin ohi pysähtymättä. Hetken mietin miten paljon maailmassakin on pinnanalaisia tasoja, hyväksikäyttöä, kätkettyjä tarkoituksia, valheita.
Pilviä kerroksittain, harmaata alinna, valoisia ja utuisia ylempänä ja kaiken takaa pilkahteli sininen. Katselin miten viereinen raidepari kulki mukana ja maisema juoksi vastaan. Vähän ennen kotiasemaa juna sujahti sumuiseen sadepilveen. Asemalla odottelin, kunnes kuuro meni ohi. Elämä tuntui hyvältä.
Sarjassa kuolemattomia yritysideoita löysi Pissismummo tässä yhtenä päivänä alueaviisista jutun, jossa haikailtiin rokkivanhainkotia. No jopas, innostui mummo. Kyseinen hoiva-alan uusioidea perustuisi sille varsin nerokkaalle oletukselle, että kaikki eivät ole samanlaisia vanhanakaan. Jos on erityislapsille erityisryhmiä ja -luokkia päiväkodeissa ja kouluissa, miksei erityisvanhoillekin olisi omia mestoja?
Pissismummo on ehdottomasti täpinöissään. Tämähän menee ihan innovaation puolelle. Ukkokoti jo on, vaan entäs Äijäparatiisi? Siellä saisi olla miten tykkää. Kukaan ei määräilisi, voisi käryttää tupakkia mielin määrin yöt päivät ja tietysti järjestää yhteisiä hillujaisia muinaisen kieltolain kumoamisen kunniaksi. Ei kiusattaisi vanhaa ihmistä terveysruualla ja rokki soisi aamusta iltaan kuurojen volyymilla.
Onkos joku ajatellut perustaa vanhainkoti-ikäisille mummopissiksille omaa häiriköintimestaa? Äijäparatiisin naapuriin tietysti, hähää. Ja hoitajiksi palkattaisiin ehdottoman tasapuolisesti nuoria miehiä ja naisia – ei mitään täti-ikäisiä, joiden kauhistelu ja kaakatus närästäisi mummopissiksiä. Jo vain olisi lystiä seurailla hoitsuporukan keskinäisiä suhteita ja lyödä vetoa syntyykö pareja.
Että silleen. Ettäkö ihminen ei miksikään muutu elämän polkua tallatessaan. Että minkä nuorena, sen vanhana. Saattaapi olla noin tai olla olemattaki, Pissismummo rohkenee eppäillä.