.. linnunpoikanen, joka kuoriutui lämpöisessä pesässä ja varttui odotellen nokka auki emon kantamaa einestä. Poikanen kasvoi kasvamistaan kunnes ei enää mahtunut pieneen pesään. Se nousi pesän reunalle, ojenteli siipiään ja ihmetteli, miten niillä lennetään. Emo tuli siihen ja tönäisi hellästi. Niin poikanen putosi – siivilleen – ja huomasi osaavansa lentää. Innoissaan se kaarteli ylös pilviä kohti ja syöksyili eri suuntiin nauttien lentotaidostaan. Emolintu katseli poikasensa lentoa tyytyväisenä pesäoksallaan.

Viimein poikanen laskeutui emon viereen ja sanoi: Kiitos emoseni, että hoidit ja ruokit minua, kun olin pieni. Kun sinä tulet vanhaksi etkä enää jaksa lentää, minä hoidan sinua ja tuon sinulle ruokaa. – Emo vastasi: Kyllä Luoja minusta huolen pitää, sinun tehtäväsi on pitää huolta omista poikasistasi.

* * *

(Tarinan aiheen kertoi ystäväni, joka oli kuullut sen äidiltään.)

· Toisaalla · · 2 kommenttia

Mutkan takaa tulee risteys, siinä seisoo auto viistosti poikittain. Jarrutusmatka riittää juuri ja juuri. Näkyy olevan harmaatukkainen herra ratissa miettimässä kääntyisikö vai ei. Torvi soi ja keskitien meditoija päättää kääntyä.

Taajama jossain sydänmailla, keltaista sulkuviivaa ihan tuplana, edessä kaksi mopopoikaa ajaa rinnakkain. Yhtäkkiä toinen pojista kääntää uun yli keltaisten, taakseen katsomatta. Tuolla tyylillä ei ehdi vanheta. Kyllä riittää enkelillä töitä.

Metsäinen taival, kiemurainen, viittäkymppiä ajetaan. Mikäs siinä taapertaa? Heinäsorsaemo vetää letkaa yli maantien, poikaset sievästi parijonossa, ei kiirettä, mihinkäs olisi. Harmitti vain, että kamera ei sattunut olemaan esillä.

Maan teillä tapahtuu.

· Arkihuone · · Ei kommentteja

Tapasimme kirkossa. Hän istahti samaan penkkiin, tervehdimme. Messun jälkeen puheltiin pihalla tovi kummankin kuulumisista. – Miltä eläkkeelläolo tuntuu, kysäisi. Ihmettelin siinä, että aina vain niin hyvältä. – Hm, olet siis vielä siinä vaiheessa, hän tuumi. Minä että mitä, onko jotain muutakin tulossa. Hymyili vain, ei vastannut.

Miten kauan hyvän mielen tunteita saa pitää? Joku eläkeläinen on kertonut, että on niin kiire ja paljon menemistä, ettei työvuosinakaan ikinä. Joku toinen on valittanut ajan käyvän pitkäksi, kolmas kokenut masentumisen ja yksinäisyyden tunteita. Kellä on huolta lapsista tai lastenlapsista, ketä huolettaa omien vanhusten asiat.

Voi, kyllä hyvän olon sisälläkin voi olla monenvärisiä päiviä ja vaikka miltä tuntuvia hetkiä. Silti voi tuntea syvää kiitollisuutta: elämä on kaunis ja hyvä – tällaisenaan.

· Hetkien huone · · Ei kommentteja

Veljenvaimo soitti. Olivat käyneet veljen kanssa yhdessä Äidin luona, vieneet vielä puuttuvia tavaroita ja täydentäneet jääkaappia. Tuntui äärimmäisen helpottavalta kuulla, että Äiti oli ollut ihan hyvällä mielellä uudessa kodissaan. Muutama vieraskin oli jo käynyt, hoitaja oli kertonut, eihän Äiti muista.

Kun itkin muutoksen kipuja, Lintulan Äiti Johanna sanoi: ”koeta jättää taakse, muistaa hyviä asioita ja unohtaa tietoisesti muu. Rukoile Jumalanäitiä, hän ymmärtää.” – Se oli hyvä opastus. Rukous on tuonut sielunlepoa. Miksi märehtisin loukkaavia sanoja ja menneitä kireitä hetkiä, se synnyttäisi vain katkeruutta.

”Äireelle on annettava aina anteeks”, opasti Muumäen Akusti tyttäriään, jotka itkivät Heta-äitinsä kovuutta Hella Wuolijoen näytelmässä. Itsellekin on hyvä antaa anteeksi, tunnustaa epäonnistuminen, keskeneräisyys. Anteeksi antaminen on tahdon asia. Sen läpi pääsee rakkaus säteilemään lämpöään.

· Hetkien huone · · 4 kommenttia

– Tiäkii päivä miun piti nähhä, jotta pois kotonta vietii. Mie en löyvä tiälä mittää, missä miun kaikki kammat on? Joka taskussa pittää olla kampa. Ja nenäliina. Mihi sie panit miun sakset, jos miun pittää korjata vuatteita, mites mie, jos ei oo saksii? Miten mie nyt pärjään, ko mie en jaksa laittaa ruokaa..ja missä se vessakii on..

Lähtöni aamuna Äiti seisoo keskellä uutta huonettaan selin vessan oveen, inttää ja parkuu. Minusta tuntuu, että en enää jaksa sekuntiakaan. Takana on kaksi päivää pakkaamista kotona yhdessä Äidin kanssa, yksi ilta pakkausten purkamista paikoilleen ja ensimmäinen yö uudessa kodissa. Äiti nukkui unilääkkeellä rauhallisesti, minä valvoin iltayön silkkaa väsymystäni, huolen- ja kiukunsekaista.

Veli ja kummipoika olivat vieneet tarpeelliset huonekalut jo tulopäiväni iltana. Pakkaaminen kotona oli sitä, että äiti penkoi tuon tuostakin kasseja ja ihmetteli, mihin näitä vanhainkodissa tarvitaan. Selitin yhä uudestaan, että paikka ei ole vanhainkoti, vaan palvelutaloasunto, jonne pitää viedä omat tavarat ja kalusteet. Lepatusta, itkua. Minä pakkasin, Äiti purki ja pöyhi. Tuli mieleen muuan satu.

Perillä järjestelin tavarat paikoilleen. Äiti teki sillä välin tuttavuutta uusien naapurien kanssa pihassa. – On tiäkii porukkaa, mie sanon. Yks ei kuule mittää, vaikka miten huutaa, toisen puhheesta ei sua selvää, seinänaapurii hyö työntäät rullatuolissa ja mie täs oon näi muistamaton.. Äitiä nauratti, tuttu huumori pilkahti jostain kadotakseen saman tien. Pian hän etsi taas jotain ja hätäili kotiin jääneistä tavaroista.

Aamulla laitoin pöytään puuroa ja kahvia. Käytiin kävelyllä, äiti työnsi rollaa. Ennen puolta päivää tuotiin ateria: lämmin ruoka, salaatti ja jälkiruoka. Äiti jaksoi syödä kolmasosan annoksesta. Joku ehkä lämmittää loput mikrossa päivälliseksi. Äidin mieliala vaihteli äärestä toiseen. Kun Toinen tuli hakemaan minua, juotiin päiväkahvit kolmestaan. Äiti päätti esittää hetken tyytyväistä vanhusta.

Katson, että Äiti jää hyvin ja lähden Toisen mukaan. Illalla puhutaan veljen kanssa kokemuksesta. Rantasaunan löylyissä puristuu menneiden päivien kipeä tuska ulos joka huokosesta. Sulan itkuun. Käyn välillä järven viileässä sylissä, vähitellen rauhoitun. Aamulla hyvästelen veljen, hän kiittää avusta. Paljoja sanoja ei tarvita.

Aika taittuu. Laskevan auringon säteet perhosen siivillä, kun se lentää pois.

· Hetkien huone · · 7 kommenttia

On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.. oikein hyräilytti ikivanhan iskelmän säettä. Laukut on taas kertaalleen purettu, pyykit pesty, kukat kasteltu ja jääkaappi täydennetty. Tänään siivottiin ja pestiin ikkunoita. Tulin olleeksi poissa kotoa viikon; Äidin kanssa kanssa siitä puolet ja loput Toisen mukana kulkusalla. Eipä ollut kovin tavanomainen lomareittimme: veljen luota lähdettyä ajettiin Enonkosken ja Lintulan luostarien kautta Valamoon yöksi. Toisen yön vietimme Anttolanhovin kartanohotellin kellarihuoneistossa. Viimeksi kävimme ihmettelemässä Verlan museoita, kalliomaalauksia ja hiidenkirnua. Hiljaista oli maailmanperintömiljöössä, parhaaseen loma-aikaan.

 

Toisella on loma. Hoidamme itseämme ja kotia vähän aikaa, sitten lähdemme taas. Lomafilosofia voi olla tämäkin: kun ei lataa olemiseensa odotuksia, voi osua löytöön ja elämysten metsästys tuottaa usein pettymyksiä. Näillä eväillä.

· Arkihuone · · 1 kommentti
Seuraavat artikkelit »