Sekavin tuntein tulen kotiin junamatkan takaa. Vaikka elämän helppous, mukavuus ja onnellisuus ei ole ollut koskaan päätavoitteeni, sitä elämä kuitenkin on antanut sen verran, että tasapaino on säilynyt kaiken muun keskellä. Nyt koettuja kipeitä päiviäkään ei ole toivottu, kutsumatta ne ovat tulleet, kysymään voimaa ja uskoa parempaan huomiseen.

– Ei tiä ei oo miulle sopiva.. tännekös työ miut jättäsitte ihan yksinää..en mie tänne…

Äiti seisoo kumarassa, keppiin nojaten tyhjässä palvelutalon asunnossa, jota hänelle esitellään ja pudistelee päätään. Tilaa olisi mukavasti hänen omille tutuille huonekaluilleen ja tavaroilleen. Keittiösyvennys ja pesuhuone, kaikki siinä. Yhteiseen oleskelutilaan aukeavat neljän asukkaan oman tilan ovet. Tuttujakin löytyy toisten ovien takaa. Ystävällisenoloiset hoitajat huolehtisivat ruuan, lääkkeet, puhtauden. Silti.

– Äiti ei enää ole siinä kunnossa eikä siinä asemassa, että voisi sanella miten hänen hoitonsa pitää järjestää, sanon veljelle junaa odotellessa. – Hän tottuisi ajan mittaan uuteen. Mutta pystymmekö sanomaan äidille, että tämä muutto on nyt tehtävä, vaikka hän vastustaisi? – Veli on kauan hiljaa, sanoo sitten: – Kyllä se tuntuisi pahalta.

Juna tulee ja vie minut omaan elämänpiiriini. Sydämen kipu seuraa mukana.