.. semmoinen laulukin on, taitaa olla kylläkin enempi jouluosastoa. Siis taasen pakkaan kassia, yhtä junaan mukaan, toista mukaan otettavaksi, kun taas tapaamme vähän myöhemmin, Toinen ja Mie. Näyttää kääntyneen sateiseksi; ihan sama, eipä tarvitse olla kastelemassa kukkia yhtämittaa. Ja ainahan aurinko paistaa, pilvien ylisillä ainakin. Nyt juuri en kanna huolta mistään, huolet ovat odottamassa siellä, minne tästä.
Lapsuudesta vanhuuteen, Iän sosiologiaa; toim. Anne Sankari ja Jyrki Jyrkämä; Vastapaino, 2005
Tässä on hyvää tiedon päivitystä sekä ikääntyville itselleen että heidän parissaan työskenteleville. Kirjan vahvuus on tavassa suhteuttaa ikääntyvien sukupolvet väestön kokonaisuuteen. Vanhuutta ei tarkastella sukupolvien ketjusta irrallisena, kuten niin usein tapahtuu. Ihmisten eliniät ovat pidentyneet, henkinen ja fyysinen toimintakyky säilyy kohtalaisen hyvänä entistä kauemmin.
Sosiologit puhuvat nykyään kolmannesta ja neljännestä iästä. Aikuisuuden ja vanhuuden väliin, eläkkeelle siirtymisen jälkeen, katsotaan sijoittuvan ns. kolmannen iän. Sille on ominaista henkilökohtaisten valintojen korostuminen, vapaus toteuttaa omaa elämänsuunnitelmaansa ja yksilöllisiä tavoitteita. Stereotyyppiset vanhuuskäsitykset ovatkin siirtyneet kuvaamaan ns. neljättä ikää, varsinaista vanhuutta. On yksilöllistä, milloin kenenkin kohdalla voidaan puhua vanhuudesta, myös oma käsitys, sisäinen tunne vaikuttaa.
Erich Fromm, Unohdettu kieli; suom. Mika Pekkola; Vastapaino 2007
1980 kuollut saksalaissyntyinen humanisti, psykoanalyytikko ja kulttuurikriitikko Erich Fromm vaikutti Yhdysvalloissa. Englanninkielinen alkuperäisteos julkaistiin jo 1950-luvulla, mutta on suomennettu vasta nyt, Suomen Kulttuurirahaston tuella. Teos on johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen. Psykologiasta kiinnostuneille ja elämää pohtiville teos on antoisa, vaatii kyllä jonkin verran pohjatietoa avautuakseen, mutta palkitsee lukijansa.
Suuret kysymykset; toim. Harriet Swain, suom. Ruth Jakobson; Gummerus 2005
Ajatus-kirjat -sarjassa on julkaistu tämä kiinnostava opus, jossa pohdiskellaan tieteen näkökulmasta ns. elämän suuria kysymyksiä. Koska suuriin kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia, lukijaa kiehtoo mahdollisuus vertailla näkemyksiä ja niiden perusteluja. Pidän kirjan ansiona ilmaisun kohtuullista selkeyttä. On vältetty asiantuntijuutta vaaniva älyllinen ylätyyli. Tavallinenkin lukija ymmärtää ja saa ajatteluunsa aineksia.Kirjassa tuntuu tosin lievä amerikkalainen sivumaku, kirjoittajat kun ovat ison meren takaisesta maailmasta.
Mikä on elämän tarkoitus? Muovaako meitä perimä vai ympäristö? Onko Jumalaa olemassa? Mitä aika / älykkyys / tietoisuus / ajatus on? Mitä unet ovat? Kuinka maailmankaikkeus sai alkunsa? Onko muilla planeetoilla elämää? Millainen on maailmanloppu? Mikä tekee naisista ja miehistä erilaisia? Kuinka rakkaus syttyy ja sammuu?
– Kysymyksiä ei pohdita rikki, ne jäävät elämään. Kukin sukupolvi, kukin ajatteleva yksilö etsii ja löytää vastauksensa.
Gustav Hägglund; Leijona ja kyyhky; Otava 2006
Enpä ole ennen upseerin muisteluja sattunut lukemaankaan. Tunnetun kirjoittajan persoonallisuus säteilee jokaiselta sivulta. Jokin suurpiirteinen mutkattomuus, silmänpilkkeinen itsetietoisuus, itselleenkin naurava huumori viehättivät minua kovasti näissä muistelmissa. Mukana on myös politiikkaa, maanpuolustushenkeä, saavutusten luettelointia ja hienoista itsekehua, mutta sopivasti huumorilla höystettynä. Kirjalla on mielestäni harvinaisen osuva nimi, onhan kirjoittaja Suomen leijona primus inter pares, YK:n rauhankyyhkynäkin leijonasydäminen.
Lienen aikoinaan opettanut poikasilleni, kuten minuakin oli lapsuuskotonani opastettu, ettei syödessä saa askarrella muuta, kuten lukea lehtiä tai kirjaa tai katsella televisiota. Tulee helposti syötyä enemmän kuin on tarpeen. On epäkohteliastakin, jos pöydässä on muita.
Arkipäivien yksinäisillä kotilounaillani olen antanut itselleni luvan unohtaa opastuksen. Katan pöytään terveystietoisesti kootun aterian – ja kirjan. Annos takaa, ettei tule syödyksi liikaa, sen sijaan pöydässä istuminen saattaa venähtää, kun ei malta jättää kirjan lukua kesken.
Viime aikoina olen nauttinut lounaani Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen seurassa. Sitä ilmaisujen ilotulitusta, vuoropuhelun iskevyyttä, tarinain messevyyttä, tapahtumien rytmiä! Myyräily mestarikertojan muhevassa tekstissä hykerryttää. Kirjallisen sielun ruoka ei tästä parane.
Juhannuksen vietossa on taas henkiä mennyt tuonpuoleiseen. Liikenteessä, hukkumalla, tappelussa, tukehtumalla. En tiedä, mikä on tavallisen viikonvaihteen saldo näillä markkinoilla. Sairaaloissa kuollaan kaiken aikaa, mutta se lienee elämään kuuluvaa muuttovirtaa. Juhannuskuolemat päätyvät yleensä uutisiin. Ehkä tarkoitus on hätkäyttää varoitusmielessä, sikäli turhaan, että miesmuisti ei riitä seuraavaan juhannukseen asti.
Tiet tukkeutuvat, vaikka palaajia on vähemmän kuin lähtijöitä. Osa porukkaa jää juhannussijoilleen jatkamaan kesää, osa nytkähtää toiseen suuntaan lomareissuilleen. Sisäisiä kalabaliikkeja ilmenee, vaikka hyvää tarkoittavat tahot ovat tuputtaneet ennakkoon parisuhdeohjeita. Lomalla syntyy tilanteita, tilanteet ruuhkautuvat, vain pieni kipinä ja riita leimahtaa. Syttyviä riidanpoikasia tuskin kannattaa säikähtää, sammuvat itsestään, ellei osapuolten palkeet jää päälle.
Ruuhka on kesä-Suomen ehtymätön luonnonvara. Ruuhkaan pääsee mukaan, jos välttämättä haluaa viettää lomansa tunkemalla festareihin. Juhannuksesta porukat ovat liikkeellä kuin heinäsirkkaparvi. Missä lomalaisia, siellä jono. Jonossa on paras olla poukkoilematta. Autokuskia ei kyytiläisten eikä toisen kuskin kannata ryhtyä opastamaan. Tauotus on tärkeä muistaa. Varminta on varata ylimääräistä pitkää piuhaa ja tarkistaa joustovara.
Lomaviikot voisi tietysti pitää myös toukokuussa, jolloin turistirysät heräilevät talviuniltaan tai elokuussa, kun ne nuuruvat nuhjuisuudessa. Tokihan rysien ulkopuolistakin lomaelämää on, muistiko sitä kukaan.
Ihmettelemme kotipihassa työmme tuloksia. Kuulostelemme tuulen ääntä vaahteran ja tammen lehvästössä, hiljenneen kaupungin vaimeita kohahduksia, toisiamme. Ovi on auki, Merikannon säveliä kantautuu pihaan. Toinen laskeutuu lomaansa.
Illalla Kuopus ja Neito viipyivät luonamme. Olin valmistellut aterian, Toinen meistä grillasi, nuoret kattoivat pöydän pihaan. Puhe kävi sekä vakavissa että iloisissa, koetun mukaan. Yhdessäolon juhlaa.
Miksi pitäisi aina rientää jonnekin hakemaan jotain enemmän. Kaikki tarpeellinen on läsnä tässä hetkessä, paikastakin riippumatta, kun vain antaa sille tilan mielessään. Kesäilo, luonnon lahjat, läheisyys, rakkaus. Malja kesälle!
yö kahahtelee
tuulenkantamia viestejä
rannoilla tulet
veden ja taivaan rajaa
menneen, tulevan puna
lintu, kukka, heinänkorsi
kesä, siivillään
päivä, arjesta irrallaan
ajatus viuhtoo
ilta, mullan hajua ja maalin
hikinoroja, pientä keskinäistä puhetta
yö, hämärän hengitystä
kerttusen lepertelyä
uni hapuilee
samaa sävellajia
*
ota kolme, ei maksa mitään
aurinko, niitty, veden välke
parasta ennen hallaöitä
*
tuuli ihoa laine rantaa
kätesi, juhannusyönä
*
Pihasyreenin ruskeaksi kuivuneet tertut kertovat kesän roihahtaneen täydekseen kovin varhain. Lapsuusmaalla syreeni tapasi kukkia juhannuksen tienoilla. Tuoksu leijui pihassa. Syreeniaika ja lapsuus ovat jo menneet. Kesä jatkuu.
On valvottu juhannusyötä pohjoisessakin. Auringon rävähtämätön yösilmä on etelän ihmiselle häkellyttävä kokemus. Leppeässä valohämärässä ilta liukuu yöksi, yö aamuksi. Taivaanrannan sävyt tummuvat, haalistuvat. Tunturit, hiljaisuus humisee.
Eräs keskikesän juhla vietettiin Saarenmaalla, vuosia ennen nykyistä buumia. Paikassa on menneen maailman fiiliksiä, kuin olisi palannut hetkeksi nuoruuskesiin. Se utuinen valo, vehreys, meren tuoksu. Kesäyön valssi soi, tuuli pöyhi tukkaa.
Hetki muistoille, elämän kesässä.
Arvottomat yllätti. Olen katsonut sen joskus iät ja ajat sitten teatterissa. Silloiselta katsomalta on jäänyt mieleen loputtomalta tuntunut autoajelu pitkin ja poikin ankeaa suomalaista maisemaa. Se ja Matti Pellonpää.
Uudelleen katsottuna tämä miesten makuun tehty ’road movie’, osoittautui sävykkäämmäksi kuin muistinkaan. Elokuva toimii aika lailla Pellonpään varassa, mutta muissakin rooleissa on mukavasti särmää. Autolla ajellaan, tupakka röyhyää, mutta tapahtuu paljon muutakin. Jokin salakoominen sävy kutkuttaa ja melankolia puree.
En osaa sanoa miksi, mutta Matti Pellonpää vain on uskomattoman sympaattinen. Vaikka mies roolissaan liikkuu hämärillä teillä ja käyttelee asetta, katsoja on hänen puolellaan, toivoo, että mies selviää amok-ajostaan ja saa rimpuilevan naisensa. Kaurismäen veljekset osaavat arvostaa minimalistista, upeaa näyttelijäntyötä.
Katsoin elokuvan ja vaikutuin. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on hätkähdyttävän hyvä elokuva. Arvaan, että joku ’kaunosielu’ laillani saattoi kakistella nimeä, mutta onnekseni olen jo tähän ikään oppinut, että raflaava nimi ei välttämättä tee elokuvasta huonoa ja lupaavakin saattaa tuottaa pettymyksen. Pohjoisesta tuulee kovaa. Aikoinaan jo Maa on syntinen laulu jätti lähtemättömän jäljen ja uskon pohjoiseen luovuuteen. Ajassaan tuo elokuva oli rohkea avaus seksuaalisuuden ja uskonnon pohjoisissa muodoissa myllertävien luonnonvoimien ymmärtämiseen. Alussa mainittu tuore elokuva on samoilla linjoilla. Tarina Vittulajänkän pojista on uskottava, ehkä tosikin. Hyvä kirja ei ilman muuta siirry hyväksi elokuvaksi. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuva on kuvattu ja rytmitetty upeasti. Herkullisia otoksia on runsaasti, vaikkapa poikien rokkiesitys ällistyneen luokan edessä on kertakaikkiaan ylittämättömän riemastuttava. Moni järkyttävä kohtaus piinaa katsojaa kestokyvyn rajoille, muttei koskaan yli.
Vittulajänkän poikien tarinan väriskaala on huima eikä yllätyksiä puutu. Television tarjoamaa elokuvatuotantoa vaivaava yllätyksettömyys ja tarinain ohuus oli totisesti kaukana tästä tulisesta leiskunnasta. Alku ja loppu ovat ihanan kreisiä kuvaa; tarina tempaa heti mukaansa ja sulkee ympyrän oikeassa sävellajissa.