Viron ja Venäjän konflikti huolettaa. Sympatiaa tuntee naapurimaan itsenäistymistä ja nopeaa kehitystä seuratessaan. Joskus käy mielessä, että käänteet ovat ehkä liiankin vikkeliä. Itsenäisyyshuumassa tuppaa unohtumaan diplomatia, toisten tunteiden huomioonottaminen ja realismi.

On asioita, jotka muuttuvat nopeasti ja asioita joiden muuttuminen on niin hidasta, että reipasotteisempi hermostuu. Viron yhteiskuntamuutos on käynyt vauhdikkaasti, osin vanhan pohjan ansiosta. Venäjän demokratiakehitys taas on hidasta, takapakkien kautta jähmeästi etenevää. Historian paino jarruttaa.

Hämmentävää on ollut todeta, miten vähän kunnioitusta löytyy puolin jos toisinkin. Naapurin herkkiä kohtia ei haluta ymmärtää. Venäläisille sodan uhrien muistomerkit ovat kaikkialla olleet pyhä asia ja Virossa on paljon venäläisiä. Virolaisille taas itsenäisyyden palauttaminen on pyhä asia. Nousevaa kansallistunnetta loukkaa vieraan vallan muistomerkki Tallinnan sydämessä.

Luku sinänsä on suomalaisten diplomatia. On totuttu siihen, että Venäjän tekemisiä ei pahemmin arvostella, vaikka usein olisi aihetta ollut. Tarja Halonen otti ensimmäisen kauden presidentienvaalien alla aikoinaan rohkeasti Tsetsenian kysymyksen esiin. Tasavallan presidenttinä hän on ollut siitä hyvin hiljaa. Sama hiljaisuus tuntuu jatkuvan nyt Viron tapahtumien kohdalla.

Pääministeri ja ulkoministeri meillä sen sijaan antavat kilpaa lausuntoja ja Kanerva varsinkin ’sosiaalisesti ylivertaisena’ ministerinä. Paljolla tunnepitoisella sanomisella ei ole kuitenkaan samaa arvoa kuin harkituilla lausunnoilla. Hiljaisuus ei ole hyvä merkki diplomatiassa, muttei ole poliittinen puheripulikaan.

Venäjän duuman lähetystön esiintyminen Virossa oli ilmeinen ylilyönti ja kuohutti mieliä meilläkin. Suomalainen toimittaja teki hyvän kysymyksen: onko teiltä unohtunut, että Viro on itsenäinen valtio? Kysymys olisi hyvä tehdä Putinillekin, jonka vallassa on lopettaa Viron Moskovan lähetystöä piirittävien nuorisoryhmien mellakointi.

Tässä konfliktissa on paljastunut myös Euroopan Unionin avuttomuus jäsenmaidensa oikeuksien puolustamisessa samoin kuin natojäsenyyden nollamerkitys diplomaattisella areenalla.

Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.

Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.

Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.

Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.

Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.

Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.

Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.)  Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.

Mediassa on jäänyt toistaiseksi aika vähäiselle huomiolle uusi, valtaisa matkailuhanke Pyhätunturin alueella. Suunnitelmat ovat valmiina, rahoitusta varmistellaan, että hanke voidaan käynnistää. ’Easy Townia’ ollaan synnyttämässä lappilaiseen umpimetsään. Uutiset kertoivat, että myös vanhat matkailukeskukset laajentavat.

Kotikaupunkini asukasmäärän verran väkeä vetävä erämaarakennelma tulisi sisältämään tiivistä loma-asumista hotelleineen ja ajanvietepalveluineen, aktiivilomailijoiden tarpeisiin muotoiltuja luontoalueita, mahdollisesti kunnallisia palvelujakin. Pelkosenniemen kunta on kuulemma hyväksynyt hankkeen ja Lapin Ympäristökeskus siunannut suunnitelmat.

Tässä ojassa ei ole minkäänsortin omaa lehmää; en ole kotoisin alueelta, en ole lapinhullukaan, en ylimalkaan harrasta massaturismikohteita enkä aio kytkeä kettingeillä itseäni raiskattavan metsän puihin. Mutta ihmettelen kyllä mihin näitä toinen toistaan räyhäkkäämpiä hupilinnakkeita tarvitaan.

Positiivista toki löytyy tästäkin hankkeesta, ei kai sitä muuten olisi saatu paikallisessa kunnanvaltuustossa niin helposti läpi. Elämä vilkastuu ja työtäkin saattaa löytyä, jos löytyy enää tekijöitä. Matkailuelinkeino on lappilaisille tärkeä, sitä ei kukaan kiellä. Voi olla, että uudella alueella on jonkin aikaa vetovoimaa. Sijoittajat keräävät uutuusbuumin voitot ja kun käyrä kääntyy, vaihtavat maisemaa.

Muualta tuleva iisiväki tosin ei välitä luonnon tuhoutumisesta, maisemallisista arvoista tai paikallisesta kulttuurista. Pääasia, että palvelu pelaa. Sopii epäillä jaksaako mukavuutta rakastavaa eurooppalaista massayleisöä kiinnostaa lähteä pohjoiseen. Vaatii jonkin verran varallisuutta ja lomanpätkää, että matka kannattaa. Eksotiikkakin perillä on sitä, että talvella on pimeää ja kylmää ja kesällä sääskiä.

Lapin voisi jättää niille, jotka ovat siellä kotonaan ja niille, jotka aidosti sitä rakastavat ja haluavat palata yhä uudelleen kokemaan tunturimaan hiljaisen rauhan.