Vaikka eilen tyhmyyttäni missasin mahdollisuuden auttaa, sain silti iloa monin tavoin. Esikoinen soitti iltamyöhällä. Lahjoitti äidilleen puoli tuntia iloa, ehdittiin puhua monesta. Muusikoilla juhla-aika on kiireistä putkea, toisaalta stressaavaa, mutta myös iloa hyvästä musiikista sekä itselle että kuulijoille.
Aamulla annoin ilon soida eteen päin. Etsin mielessä olleen vanhan ystävän puhelinnumeron ja soitin hänelle. Oli hyvä juttuhetki, vuosiin ei ole osuttu tapaamaan. Muutot ja välimatkat, mitä ne tekevätkään ihmissuhteille? Paljon tapahtuu osapuolille tahoillaan. Moni hyvältä tuntunut yhteys jää hoitamatta. Jokainen on maailmansa keskipisteessä ja pallo pyörii radallaan. Voisihan joskus soittaa ja sanoa: muistin sinut, halusin kuulla äänesi.
Kevätvihmo, tuoksuva, kultakukkainen, ilona ulkoikkunalla. Kukkavanat hehkuvat aurinkoa, herkät oksat liikahtelevat tuulenvireen mukaan.
Seminaariporukalla keskusteltiin innokkaasti elämäntarinan eettisistä näkökohdista. Voinko kirjoittaa juuri niin kuin olen kokenut? En halua tuottaa pahaa mieltä niille , joita varten kirjoitan. Jos taas kirjoitan vain myönteisiä kokemuksia ja näkemyksiä, onko se rehellistä, kavennanko persoonaani toisten oletettujen reaktioiden kustannuksella? Toinen innostunut keskustelu syntyi käsiteltävänä olevan tekstin pohjalta vanhenemisesta, yksinäisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Nautin suuresti jo tutuksi tulleen porukan esiin tuomista perustelluista ja avartavista näkökulmista.
Pääkadulla viisi herraa oli ryhmittynyt pyörätieosuudelle puimaan asioitaan kalliin hotellin sisäänkäynnin kohdalla. Pyöräilijä soitti kelloa, yksi herroista siirtyi hieman, mutta pyöräilijä joutui tekemään väistöliikkeen, jonka seurauksena sarvikossa ollut muovikassi heilahti etupyörän pinnojen väliin ja kourallinen kyniä levisi kadulle. Olin jo kävellyt ohi, kun äkkiä tajusin: nythän ohitin mahdollisuuden olla avuksi ja tuottaa iloa! – Toista tilaisuutta ei tänään tullut.
Tämä viikko ennen pääsiäisen pyhiä on hieno mahdollisuus hiljentää ja keventää elämänmenoa vähitellen, ettei pitkäperjantai tulisi niin raskaana ja pilvisen pimeänä kuin se joskus työstä väsyneenä tuntui tulevan. Toivoinkin mielessäni nyt, että voisin ilahduttaa joka päivä jotakin vastantulevaa ihmistä, niin saisin iloa itsekin.
Lenkkipolulla oli ihmeen kuivaa, kuulin peipposen laulun metsikössä ensi kertaa tänä keväänä. Nuoruusystävä oli havainnut peipon jo viime viikolla Etelä-Karjalassa ja tänään löytänyt sinivuokkoja. Kevään tuntu on vahva ja ilma raikkaan viileä.
Koulun kulmalla kohtasin kaksi pientä tyttöä, ekaluokkalaisia varmaan. Heillä oli pulma: kaulahuivi oli kiertynyt pikku pyörän ketjuihin ja keskiöön. – Hei, tytöt, jospa yrittäisin auttaa teitä, ehkä saadaan yhdessä kaulahuivi irti. Peruuta pyörää pikkuisen vähän kerrallaan, niin koetan samalla irrotella huivia. Nonnih, lähtihän se sieltä. – Voi, kiitos ihan hirveesti avusta, sirkuttivat hymyilevät tytöt kilpaa.
”Virpoi, varpoi, tuoreeks terveeks, tulevaks vuueks, siulle vihta, miulle palkka!” Jotenkin näin se meni pienenä maalla Etelä-Karjalassa. Virpomavitsat tehtiin ’kissapajuista’, niihin kierrettiin värikästä kreppipaperia ja tehtiin rusetteja. Joskus nyppäistiin kirjavan kanan pyrstöstä jokunen höyhen mukaan. Virvottiin vain kotona ja mummolassa, ei menty vieraisiin paikkoihin. Vitsat jätettiin tietenkin virvotulle ja palkka käytiin hakemassa erikseen pääsiäisenä. Mummo antoi kauniiksi värjätyn keitetyn kananmunan, pikkuleipiä ja jonkun karamellin.
Tänään on taas se päivä, kun ovikellot soivat. Tuntemattomat, noidiksi pukeutuneet ja meikatut pikkutytöt seisovat ovella värikkäinen vitsoineen ja koreineen. Vitsat ovat kauniita, niillä ropsitaan jännittyneen hätäisesti ja luetaan joku lyhyt loru. Palkka pitää saada saman tien, mielellään rahana kiitos, mutta karkitkin käy. Ja sitten kipin kapin seuraavalle ovelle. Sinne häipyvät, vitsoineen päivineen. Antajan ilo jäi, vai jäikö?
Ovikello näkyy olevan kytketty irti, ahaa, Toinen on askaroinut meille ihanan rauhallisen aamun. Taidanpa jäädäkin odottelemaan sitä palmusunnuntaita, kun lapsenlapsi seisoo mummolan oven takana ja saamme liittyä perinteen ketjuun tuoreeks terveeks virvottuna.
