…sanoi viime vuosisadalla Niilo Tarvajärvi radion sunnuntaiaamuohjelmassa. Tänään tapahtui se ihme, että kun nyt kerran satuin heräämään varttia vaille kahdeksan, päätin jostain kumman syystä avata television. Tässä vaiheessa on ihan pakko todeta, että olen ollut eläkkeellä viime elokuun alusta, enkä ole vielä yhtenäkään aamuna tuntenut tarvetta katsella aamu-tv-ohjelmaa, koska rakastan yli kaiken aamujeni rauhaa.

Sattuipa niin – mitä en tiennyt – että aamutelevisio juhli kymmenvuotista taivaltaan juuri tänä samaisena aamuna. Ajatella, kymmenen vuoden ajan joka arkiaamu pulinaboksi on ollut käynnissä ja kerran viikossa sanavalmiiden julkishenkilöiden iskujoukko on saapunut paikalle jälkiviisastelemaan viikon ykkösaiheista. Oi, mitä olenkaan menettänyt: tosielämän vuolaana virtaavan uutiskymen pärskeitä, hetken kuohuja, arkista lorinaa ja lirinää.

Mediatutkija Veijo Hietasta haastateltiin. Hän oli pohtinut asiaa ja sai sanoa jopa kolmekin lausetta yhteen menoon toimittajan keskeyttämättä. Jos amerikkalaisilla on ollut aamutv jo 1950-luvulta lähtien ja Suomea sanotaan maailman amerikkalaisimmaksi maaksi, miksi meille tämä ohjelmatyyppi tuli vasta kymmenen vuotta sitten? On ollut vallalla prime-time -ajattelu: katsojat eivät ehdi tv:n ääreen ennen iltaa. Yhteiskunnallisen murroksen myötä oli viimein tunnustettava, että on olemassa ihmisryhmiä, jotka katsovat päivällä, aamulla jopa yöllä televisiota, jos siellä on ohjelmaa. – Näin mediatutkija.

Aamutelevisio on kallista ohjelmatuotantoa, joten sille on varmistettava optimimäärä katsojia. Vähitellen väki on mediatutkijan mukaan oppinut silmäilykatsomisen tekniikkaa; ei tarvitse nakottaa aparaattia vastapäätä, voi puuhata omiaan, lukea lehteään, juoda kahviaan ja seisahtaa hetkeksi kuvan ääreen vain, kun joku kiintoisa signaali pysäyttää. Aamutelevision kuvalliseen puoleen ei kannata panostaa liikaa, kustannukset saadaan siten pysymään aisoissa.

Saattaapa olla, että olen vanhanaikainen tv-katsoja. Tutkin ohjelmatarjottimen etukäteen ja panen merkille kiinnostavat. Istahdan mielelläni valitun ohjelman ääreen ja annan sen temmata minut mukaansa. Jos se ei sitä tee, saatan kurkistaa toiselle kanavalle ja jos ei sielläkään nappaa, suljen aparaatin. Olen huomannut senkin, että vaihtoehtojen tarkistaminen kannattaa, joskus osuu todella kiinnostavaan ohjelmaan, jota ei ole huomannut ennakkoon.

Tämän aamuisen kokemuksenkin jälkeen on todettava: ehkä tästä ei tullut päänavausta johonkin uuteen elämäntapaan. Instant-mix närästää.