Kohtsillään se on täällä taas, tuo tuttu ja ikiturvallinen hehkutus siitä, miten hieno asia on tämä itsenäisyys. Siniristiliput roikkuvat pitkin tankoa vesisateessa. Pasit rullaavat paraatimusiikin tahdissa jossain päin itsenäistä maata ja kenraalit seisovat tienposkessa korokkeella käsi leijonakokardilla koristetun turkislakin tuntumassa. Kaikenmoisissa pönötysjuhlissa pidetään puheita, joissa ainakin kerran mainitaan itsenäisyys ylevään sävyyn. Kunniamerkit kilisevät rintapielissä ja maljoja juodaan isänmaalle. Taviskansan harmaantuvat miespolvet räytyvät kotisohvalla tuijottamassa Tuntematonta, tuota kansakunnan syvimpiä tuntoja rouhivaa epookkielokuvaa, jonka mustavalkoinen charmi ei milloinkaan haalistu. Iltahämärissä valittujen lauma tungeksii Linnan porteista silkissä ja sametissa saadakseen kokea sen ikimerkittävän hetken kameroiden räpseessä, kun rouva presidenttiä kätellään ja velloo sitten boolimukeineen sakeassa parfyymien hajussa toistensa varpaita talloen. Taviskansa (meikä lukeutuu mukaan) siirtyy sohvallen hekottelemaan hilpeää näytelmää ja kommentoimaan armottomasti salakateellisena kaikkea, minkä kamera paljastaa. Siinäpä ilta rattoisasti vierähtääkin verkkareissa ja linttaiset tohvelit jalassa, itsenäisesti hankittuja eväitä naukkaillen. Ja jatkoillehan tarvitsee vain siirtyä sohvalta sängyn suuntaan. Täysikuu loisteleiksen rauhaisasti avaruuksissa pilvimassain tuolla puolen. Itsenäistä on, niin on itsenäistä kuin viiden miljoonan ihmisen porukalla EU-maassa Nato-rauhan kumppanina olla vain voi.
Aamu aukeaa unenkirjavana. Hämärässä huoneessa raottelen silmiäni uuteen päivään. Tunnen vuoteen lämmön koko ihollani, tyyny kannattelee päätä, peitto lepää kevyesti yllä. Vuoteesta nousevan horisontti asettuu päivätasoon. Kun valo syttyy, kaikki on tutusti, kuten illalla jäi olemaan. Huone asukkaineen on siinä, tyynesti ja itsestäänselvästi silloinkin, kun vuode kannattelee ruumiini lepoa ja mieli vaeltaa unikuvissaan. Kun olen poissa, nukun toisissa vuoteissa, katselen toisia huoneita, elän maailmani tarjoamissa vaihtoehtoisissa maisemissa, tiedän, että huoneeni odottaa minua siinä asennossa, mihin se lähdöltäni jäi. Sitä merkitsee koti. Paikkaa, johon voi aina palata. Paikkaa, joka ottaa tulijan tutusti vastaan. Paikkaa, jossa on tilaa minulle ja hänelle. Meille.
aika, korkeaa, avaraa.
viileitä hämäriä saleja, joista tuuli kahisee läpi, viittana kuihtuneiden lehtien pyörteinen vana.
suljetuilla luomilla kaukaa tulleen valon kajastus.
entä jos odotankin. kala matalassa kaislametsässä, kivikkoon juuttunut. hapettomuutta haukkoen, eviä tempoen. entä jos.
kivun sakara survoutuu lihaan, välähtää, vaikenee. pakottaa muistamaan.
kynnet kirskuen ryömin ylös unen jäisiä rinteitä. tule vastaan, anna kätesi.
ovi jouluun, raollaan.
Surffataan taas kiihtyvän sesongin mainingeilla. Lahja-asioista riittää puhetta, postilaatikot tursuavat koreita esitteitä. Tarkoitus lienee alun juurin ihan kelpo, että jos aikoo, olisi hyvä tehdä se nyt eikä aatonaattona. Ideoistakin voi olla oikeasti pulaa monella, joka arkena askartelee isommissa ympyröissä.
Tätä lahjajuttua olen miettinyt. Halu ja tarkoitushan on ilahduttaa lähimmäistä, vai mitä. Moni toki ilahtuukin. Toisaalta moni naama saattaa hyvistä aikeista huolimatta venähtää aattoillan riemuhetkillä ja arki alkaa ikävästi vaivihkaisin vaihto-operaatioin tiskeillä, joiden takana on toinen pitkänaamainen.
Äitini piti kunnia-asianaan neuloa sukkia jälkikasvulle joululahjaksi. Kun en itse ole käsityöihminen, olen kyllä ilahtunut sukista. Nyt vain on niin, että koko suvulla on villasukkia semmoiset määrät, että on mitä väreissä valita. Emme ehdi elinaikanamme edes pitää kaikkia, puhki kuluttamisesta puhumattakaan.
Olen huono keksimään lahjaideoita, vielä huonompi tekemään omin käsin mitään kelvollista. Siksi tähän aikaan vuodesta nousee hiki otsalle joulua ajatellessa. Arvostan lahjalla ilahduttamista, mutta saman ilon tuottaa itselleni pelkästään rakkaiden ihmisten tapaaminen tai pieni joulutervehdys.
Ollaan toisillemme tuntuvasti olemassa, se riittää.