Posti on tuonut tervehdyksiä ystävien matkoilta. Korttihullu ilahtuu aina postikorteista, joissa on jokin laadukas, paikallista elämänmenoa kuvaava otos persoonallisine fiilistelyineen. Olen katsellut kolmea tällaista tervehdystä rinnakkain. Ne kertovat paitsi lähettäjistään, myös saajasta.
Lapin ruskaa, silmänkantamiin syksyn väriloistoa, lampi, johon taivas kuvastuu. Korttitekstinä ”Ei tätä voi sanoin selittää…” Ei ehkä tarvitsekaan, silti muutama lause kertoo ystävän ajatelleen saajaa ja tunteneen olonsa hyväksi rauhaa ja avaruutta henkivässä tunturimaisemassa.
Kyprokselta tulleessa kortissa on kuvattu kuusi ikonia paikallisesta Apostoli Johannes Teologin kirkosta. Ystävä viittaa Uuden Testamentin tekstiin (Apt.13 luvussa), jossa kerrotaan kristillisen kirkon ensimmäisten lähetyssaarnaajien matkasta ja toiminnasta saarella. Postimerkit ovat upeita, taidetta nekin.
Aurinkorannikolla kuljeskellut ystävä on kirjannut ilon sisarustensa tapaamisesta synttärien merkeissä ja hänelle uusista, mahtavan kauniista maisemista, joista Rondan kortti esimerkkinä. Andalucian sykähdyttävät maisemat ovat saajallekin tuttuja muutaman vuoden takaiselta kiertomatkalta.
Uudet näkymät ja kulttuurit, taide ja pyhyys, hiljaisuus ja rauha luonnossa – ystäviä yhdistävät elementit. Ja se hetki, kun istahtaa kirjoittamaan kortin ystävää ajatellen jossakin kaukana arjesta.
syksy hipaisee poskea
uni punertavaa usvaa
aamut raottavat hitaasti luomiaan
illat kutovat hämärästä pimeää
puhumattomina pihani puut
odottavat
kivun päivää
Kaupungin puutarhuri kävi hyväksymässä taloyhtiön puunkaatosuunnitelman. Mutta mitä! Toivoinko sittenkin salaa, että hän olisi kieltänyt pihamme vanhan kotikoivun päätymisen kaatolistalle? Toiselle on annettava tunnustus siitä, että hän ei ole yhtään painostanut, on kaiketi tajunnut, miten henkilökohtainen suhde miulla on pihan puihin. Koivu on sielunpuuni!
Muitakin puita lähtee, uljas mänty meiltä, tuuheita kuusia muilta pikku pihoilta. Eräänä päivänä ne vain ovat poissa, eivätkä koskaan tule takaisin. Se on kuin kuolema! Perusteita kaatoon on tietysti, mutta onko se huomioon otettava peruste, että ihmisen tunnemaisemassa puu on ikuinen? Joskus sanoin tiukkaan: koivu ei lähde ennen minua. Miten luopumiseen kypsyminen liittyy elämäntilanteeseeni nyt?
Tänään vielä puu kasvaa, taivasta kohti kurottuvin oksin. Kuulen, kun tuuli kulkee lehvissä, runko vaikertaa myrskyn kourissa, sade huuhtoo puun hiuksia. Se on siinä, on ollut aina. Voin nojata siihen, kuulla mahlan kulkevan rungossa, tuntea puun sielun värinän poski rungon silkinhienoa pintaa vasten. Helteellä se on antanut varjonsa, talvella oksiensa graafisen kauniit kuviot. Rakas puu!
On joskus väistyttävä, luovutettava tilansa toisten kasvaa.
On aika merkillistä, että voi olla viikkokausia ihan tyyntä ja tasaista ja sitten yhtenä päivänä sattuu vaikka mitä. Mikä sekin lie?
*
Puolen päivän aikaan joku juoksi rapullemme ja hakkasi nyrkillä oveen. Minä, että no mikä, ovikellokin on… Naapurimies siellä ihan paniikissa, että pitäiskö mennä katsomaan, kun toisesta naapurista tulee savua ja palohälytin siellä huutaa täysillä ja onko se Toinen kotona, missä on yleisavain, pitäiskö soittaa palokunta?(tärinää ja hätäilyä).
Minä, että töissähän se Toinen tietysti tähän aikaan ja hetkinen, että mitä? Saman tien käynnistyi ammattirooli: tapahtuu mitä tahansa, on säilytettävä toimintakyky ja pysyttävä rauhallisena. Yleisavain löytyi, mutta ei sitä sitten enää tarvittukaan. Asukas ilmaantui nimittäin sillä välin ovelleen ja selitti tilanteen: ei hätää, takan savu pöllähtänyt sisälle ja hälytin alkanut huutaa. Naapuri tärisi pelästystään vielä, kun purettiin pihassa tapahtumaa.
*
Oli sovittu iltapäiväaika ystäväkyläilyyn. Olisi pitänyt ennakoida paremmin. Alakoulusta oli juuri vapautunut parvi kevytväylän täydeltä kruisailevia pikku poikia. Jarrutin, pysyttelin keskiviivalla, ajattelin, että kuten ennenkin, laumaan ilmaantuu pieni rako. Vaan nyt tulikin poika niska edellä vauhdilla suoraan päin. Pysähdyin kysymään sattuiko kaatuneelle vahinkoa. Ei myöntänyt. (Pyöräni etukori lommoontui ja rystyset naarmuilla.) Tällä kertaa minulla oli kypäräkin päässä, pojilla ei. Neuvoin jatkossa pysyttelemään pyörätien puolella porukalla ajaessa. Kukaan ei väittänyt vastaan.
*
Odotin valojen vaihtumista suojatien kohdalla keskustassa. Vihreällä lähdin taluttamaan pyörää yli, vastakkaiselta reunalta tuli näkövammainen mies valkeaa keppiä edellään heilutellen. Yläkoulusta päässyt nuorimies kurvasi vauhdilla viistosti yli suojatien, näkövammaisen keppiä hipoen. Vahinko vältettiin juuri ja juuri.
*
Palailin kotiin päin pyörätietä. Vasemmalta pikkukatua tuli auto hidastamatta suojatien yli pääkadulle. Onneksi pyöräni jarrut toimivat. Laskeuduin alas ja odotin, kun perässä tullut toinenkin kiireinen autoilija kurvasi siitä. Suojatie on pyöräilyväylän suora jatke, joten auto olisi väistämisvelvollinen. Vaan sen on viisainta väistää, jonka henkikulta on vaarassa, meidän kaupungissamme.
Tänään kuuluisi kommentoida jotenkin viiden vuoden takaista. Kutsun sitä katastrofiksi monien joukossa, joillekin se on terrori-isku, toisille päivä, joka / muutti maailman / aloitti uuden aikakauden. Tavallaan se oli uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien triumfi ja oikeutus sekä itse tapahtumana että sen seurauksina (Afganistan, Irak).
Sekin näkökulma on jossain jo otettu uudelleen esille, että Maailman Kaupallisen Elämän Keskus (WTC) oli käsittämättömän kor(s)keine rakennuksineen eräänlainen baabelintorni, jonka pitikin luhistua. Ja se näkökulma, että maailmassa tapahtuu tuhovaikutuksiltaan suurempia katastrofeja kaiken aikaa, mutta kun ne eivät tapahdu taloudellisen vallan ytimessä, ne ohitetaan nopeasti ja kevyesti niin mediassa, politiikassa kuin uutiskuvien ääressä.
Montako kuoli Libanonissa? Darfurissa? New Orleansissa? Pakistanissa? Tsunamirannoilla? Jugoslavian hajotessa? Kun New Yorkissa tornista pudottautuva mies ikuistetaan väistämättömän kärsimyksen symbolina, olisiko muistettava niitä yksityisiä tragedioita, joita jatkuvasti tapahtuu naapuristossamme, junaradoilla, silloilla, tornitalojen parvekkeilla?
Muistan tänään kaikkea kärsimystä, tuhoa ja tuskaa maailmassa. Sitä riittää.
Media muokkaa yleistä mielipidettä, siksi ei ole sama mitä toimittaja kirjoittaa tai sanoo, lehti julkaisee tai uutisvälitys kertoo. Viimeksi olen ihmetellyt tätä mielenosoitusuutisoinnissa ilmennyttä poliisitoiminnan arvostelua.
Vaikeassa yhteiskuntarauhan turvaamistoimessa olisi varmaan rohkaisevaa saada joskus mediassakin kiitosta rohkeista ratkaisuista ja hyvästä pelisilmästä hankalassa tilanteessa.
Mielenosoituksen luonteeseenhan kuuluu, että sitä käyttävät helposti hyväkseen mielipiteen ilmaisuvapauden nimissä myös satunnaiset actionia kaipaavat ramboilijat. Jos mielenosoitus olisi riistäytynyt räyhäköinniksi muutaman muun EU-maan tyyliin (kuten asianomaisten tarkoitus ääneen lausuttuna oli), mediassa olisi taatusti alkanut vollotus: miksi poliisi ei tee mitään.
Jos poliisin toimissa oli ylireagointia, sillä ei ainakaan tiettävästi tuotettu vahinkoa. Liian varovainen toiminta olisi saattanut johtaa tilanteen riistäytymiseen kaikkien käsistä. Parempi ennakoida kuin joutua katumaan.
syksy punertaa marjat
lähettää linnut etelään
ravistaa lopulta lehdet
puut pelkkinä
jäävät haromaan oksillaan
kevättä kohti
Tunnen lukuisia muitakin ihmisiä itseni lisäksi, joiden mielialoihin vaikuttavat ainakin jossain määrin käsillä olevat vuodenajat, valoisuus, säätilakin. Jos tunnelmat ailahtelevat sen lisäksi helposti laidasta laitaan sen mukaan millaisia ihmisiä sattuu päivän mittaan kohtaamaan, millä tuulella pomo on tai saman katon alla asuva kanssaihminen, jo vain ollaankin mielialojen kiikussa.
Jos ihmisen mielentila olisi ulkoisen säätilan jatke, kuluneen kesän olisi pitänyt olla kaikille mitä ihanin. No oliko se? Voi olla, että yleensä hyvinvoivat ihmiset voivat kuluneena kesänäkin hyvin. Jos aurinkoinen ja lämmin sää olisi mielialatae, tämmöisen kesän jälkeen masentuneita ei olisikaan. Kuitenkin on niitäkin, joille kesä on ollut yhtä piinaa ja kidutusta helteestä huolimatta ihan muista syistä.
Pohjoisten maiden asukkaille vuodenajat vaikuttavat jonkin verran yleiseen vireyteen ja mielialaan. Vaikutuksessa voi olla rajujakin yksilöllisiä eroja. On ihmisiä, jotka alkavat jo juhannuksen jälkeen surra päivien lyhenemistä ja viimeistään syksyn ensimmäisenä sadepäivänä tuntevat elämänsä synkäksi ja tylsäksi. Marraskuun pimeys tuntuukin jo ylivoimaiselta kestää.
Jokaisella on keinonsa torjua kaamoslamaa, sehän ei yllätä. Jotkut hankkiutuvat kirkasvalolampun ääreen, toiset luikahtavat heti tilaisuuden tullen etelään. Vitamiini- ja hivenainekauppa käy, suklaata kuluu, alkoholin kulutus kasvaa. Harrastekurssit täyttyvät syksyn alussa ? tyhjetäkseen pimeimpään aikaan. Bailausta ja happeningiä riittää viikonlopuiksi. Kuntosalit ja pururadat ovat kovassa käytössä.
Mielialaa laskevat vuodenajasta riippumatta menetykset ja kuoleman suru, epäonnistumiset itselle tärkeissä asioissa, ihmissuhdekonfliktit, taloudelliset huolet. Hyvin tavallista on miinukselle painuvan mielialan näyttäytyminen fyysisinä oireina. On särkyjä ja kolotuksia, vatsavaivoja, kuumeilua, huimauksen tunnetta ja sydämen tykytyksiä, joille ei löydy todennettavaa aiheuttajaa.
?Vika korvien välissä? ?ilmaisu pyrkii mitätöimään oman tai toisen mieliharmin. Selitetään se pois kääntämällä muka-huumoriksi. Oikeasti voisi puhumalla hakea pahanolon ja mielialan laskun syitä ja ymmärtämisen kautta rauhoittua. Ihmisen mieli ei ole tasailoinen. Jos ei voi sallia itselleen alakuloa, on pinnisteltävä ja esitettävä roolia, joka kuluttaa sisäistä energiaa turhaan ja tila pitkittyy.
On koettua viisautta ?ottaa sadepäivänä esille sadepäivän työt?. Turhahan ihmisen on sitä itkeä, että taivas itkee. Mukautumalla siihen miten kulloinkin on, voi antaa hengähdystauon itselleen ja hetken päästä mieliala kohenee. Jos taas on niitä, joiden energiat nousevat syksyllä ja talvea kohti, antaa palaa! Kunhan muistaa taas kuunnella itseään ja pitää tarpeelliset breikit.
Ja lääkäriä tarvitaan vasta, jos unihäiriöt kestävät viikkokausia ja ahdistuneisuus ylittää väsymyksen.
Luin ajatuksen, että muistoihin juurtuminen voi olla ahdistavaa ja raskasta, mutta toisaalta voima ja rikkaus. Muistelu tuo asiat uudelleen arvioitavaksi ja tarjoaa asioille vertailukohtia. – Näin kirjoitti mies, joka on oivaltanut uudelleen arvioinnin olevan muistelemisen pointti.
Omaa historiaansa ihminen saattaa yliarvioida, pitää kokemaansa kohtuuttomana tai erityisenä. Koluaa muistojensa lipastonlaatikoita ja pöyhii siisteihin pinoihin pakattuja kokemuksiaan tunteakseen hiukan edes ’menneen maailman tuoksua’. Naftaliinin haju vain pöllähtelee.
Elämänkertomukseni uinuu tietokoneen uumenissa. Muistoilla lasten lapsuusajalta saattaisi olla heille jotain arvoa, mutta tärkeintä on se ymmärrys minkä kirjoittaessani sain omasta elämästäni, asioiden ja tapahtumien logiikka, merkitys elämäni kokonaisuudessa.
Jos minun on elettävä hapertuvan muistin vaihe, kuten vanhempieni, ymmärrys siitä mitä oli auttaa ehkä hyväksymään miten on.
On helppoa itsepetosta kuvitella, että kateudesta puhuttaessa puhutaan asiasta, joka koskee muita. Kansantaudiksikin sanottu psyykkinen voima jyllää kaikkialla näkyvästi tai piilossa, itseltä erittäin. Omia motiivejaan pieniinkin sivuliikkeisiin kun vähän tonkaisee, sieltä se ikävästi pilkistää.
Kateus on rikkaruohon tapaan uusiutuva luonnonvara. Toisaalta harmiton, jos ei siitä piittaa, mutta jos ryhtyy sitä kitkemään vaikka oman mielensä takapihoilta, saa pian olla loputtoman työn touhussa. Toisinaan se teettää myös ilkeyksiä kateuden kohteelle ja voi aiheuttaa pahaakin vahinkoa.
Viime aikoina paikallislehtien tekstiviestipalstoilla villiintynyttä kanssaihmisten solvaamista, pilkkaamista ja uhkailua ihmettelen. Anonyyminä arvostellaan toisia ikävään sävyyn. Kun toinen vastaa vielä räävimmin, ollaankin jo sanasodassa. Media on mielestäni osasyyllinen. Miksi näille annetaan palstatilaa?
Kateuden aiheet ja kohteet paljastavat kadehtijan. Ulkoisiin asioihin, kuten taloudelliseen menestykseen, ulkonäköön tai omaisuuteen kohdistuu materialistin kateus. Toisen lahjakkuutta, taitoja tai ominaisuuksia kadehtiessa taas saattaa nousta mitätöinnin halu.
Kateusarsenaalia tutkiessa voisi kysyä itseltään: miksi kuvittelen onnen olevan aina toisaalla eikä tässä?
|
|
