Keskustelu lasten kasvatuksesta on purskahtanut hätkähdyttävän tutkimustuloksen siivin mediaan ja mielipidefoorumeille. Kasvatuskysymykset ovat kullekin sukupolvelle vuorollaan ajankohtainen ja tärkeä aihe. Jos on todettu vauvabuumi, eipä kummeksuta tämänkään kysymyksen aktivoitumista.
Saako lasta kurittaa kasvatusmielessä? Missä kulkee fyysisen kurituksen ja pahoinpitelyn raja? Pitääkö puheen riittää, jos lapsi ei vielä ymmärrä perusteluja? Saako vanhemmuuden nimissä kasvattaa lapsiaan miten parhaaksi katsoo? ?Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee??
Olen varttunut kodissa, jossa vanhemmat olivat periaatteen ihmisiä ja kristittyinä tunnettuja. Omatahtoisuuteni ja kovakorvaisuuteni vuoksi äiti katsoi toisinaan aiheelliseksi käyttää tukkapöllyä tai koivunoksaa kasvatusapuna. Sen koin epäreiluna, siitä nousi minun tapauksessani vain uhmaa.
Isän kasvatuskeinoina muistan lapsena olleen jonkun kerran sanallista jyrähdystä seuranneen luunapin otsaan tai nurkassa seisottamisen. Se sai häpeämään. Murrosiän myrskyissä isä kävi kanssani kärsivällisiä keskusteluja. En muista hänen neuvojaan, mutta muistan, että hän myös kuunteli. Se tuntui välittämiseltä, rakkaudelta.
Omien lasten kanssa lienen tehnyt monia virheitä, mutta koivunoksaan en ole tarttunut. Ymmärrys omaa äitiä kohtaan kyllä lisääntyi, kun jouduin tunnistamaan kiukkuherkkyyteni. Isältä saatua keskustelumallia olen kokeillut vaihtelevalla menestyksellä murrosikäisiin nuorimiehiimme, joiden kanssa joskus ajauduttiin napit vastakkain.
Olen lain kannalla siinä, että kuritus on tuomittava kasvatuskeino. Ketään ei saa lyödä. Lasta ei saa kohdella muutenkaan niin, että hänen pitää pelätä aikuista. Toisaalta lain ylitulkinta on johtanut joskus mahdottomiin tilanteisiin päiväkodeissa ja kouluissa, kun ei ole ollut taitoja vaihtoehtoisten keinojen käyttöön.
Eri asia on, että vanhemmat joutuvat toisinaan fyysisesti rajoittamaan pientä lasta, jolle sanallinen opastus ei vielä toimi. Isommallekin täytyy voida sovittujen sääntöjen rikkomistilanteessa käyttää rajoittavia sanktioita. On opittava erottamaan rajoitus ja kuritus.
Kasvattaja, joka katsoo oikeudekseen kurittaa lasta käyttämällä nyrkkiä tai mitään kättä pitempää, potkuista puhumattakaan, käyttää aikuisen ylivaltaa väärin ja on saatettava vastuuseen. Tällainen aikuinen on avun tarpeessa.
*Aiheesta kirjoittaa myös mm. sympaattinen antisankari.
Eräs aamupäivällä käyty keskustelun pätkä kahden naapurinaisen kesken, joista toinen kuopsutti talonsa edustalla kukkapenkkiä, kun toinen meni ensin ohi sauvoineen ja tuntia myöhemmin takaisin . Aamu oli leppeä; pilvinen ja hiukan kostea, puolipäivää kohti tihkuiseksi sateeksi kääntyvä.
– Mukava sää olla ulkona!
– Niinpä on, sopivan kosteaa, on helppo hengittää..
Paljon ei tarvita, että ihminen on toiselle olemassa: hymy, nyökkäys, pari lausetta. Siinä mitä sanotaan ovat läsnä kummankin sisäiset tunnelmat. Niistä voi valita, mitä ilmaisee, jos avaa keskustelun. Voi liittyä toisen tunnelmiin omillaan tai ryhtyä vastaväittäjäksi. Jälkitunnelmat ovat sen mukaiset.
?Me tarvitsemme kaikki veljen tai sisaren, joka omasta syvyydestään käsin puhuu meidän syvyydellemme?. Ajatus tuli vastaan Wilfrid Stinissenin mietekirjasta, jota luen päivittäin.
Mietin miksi niin harvoin sellaisen ihmisen kohtaa arkielämässä.
Ihmisillä tuntuu ylimalkaan olevan kovin ohut ja pinnallinen vuorovaikutuksen tapa tuttujenkin kesken. Nyt en sinänsä väheksy suomalaista small talkia, keskustelunavauksia säästä ja mitäpä kuuluu ?liturgiaa. Niillä on paikkansa ja aikansa. Miksi vain niin usein jäädään siihen ilmeisimpään?
Syvä keskustelu näyttää usein tarkoittavan kuolemanvakavaa itsekeskeistä monologia, johon toinen ei saa sanaa väliin. Syvällisyytenä saatetaan pitää myös älyllistä kiemurointia, josta ei saa tavallinen kuolevainen mitään tolkkua. Ymmärrän Stinissenin tarkoittavan tässä muuta.
Veljeys ja sisaruus puhuu arvoasetelmien särkymisestä. Toinen ei tule toisen yläpuolelle vaan rinnalle. Keskustelu voi kulkea tapahtumatasolta oivallustasolle. Lähtökohtana oma syvyyskokemus elämästä voidaan jakaa ihmisyyttä aidoimmillaan.
Syvimmällä meissä on Jumalakin, kohdattavissa ja jaettavissa oleva hyvyys ja rakkaus.
Käytiinpä kylässä kollegan luona, joka on vauvalomalla. Minut oli ystävällisesti pyydetty mukaan. Tiimi porhalsi määräaikaan ulos viikkopalaveristaan ja survoutui evp-vahvistuksineen yhteen autoon. Kätkätys ja kälinä oli varsin kotoisan kuuloista. Kirsikka ajoi suvereeniin tyyliin mennen tullen.
Päivänsäde oli oma viileän rauhallinen itsensä selkeänkauniissa kodissaan. Tuorein vauva nukkui, esikoispoika leikki hämmästyttävän keskittyneesti huoneessaan enimmän aikaa. Esikoisella ei ilmennyt mustasukkaista esiintymishalua edes tätilauman ihastellessa kilvan päiväunilta herännyttä pikku veljeä.
Oliko se yllätyskään, että mieleeni nousivat vahvoina yli neljännesvuosisadan takaa omien kotiäitivuosien tunnelmat. Kokemus äitiydestä, se ihmeenomainen tapahtuma, jossa lapsi muovaa naisesta äidin ja sytyttää sydämeen ehdottoman, elämän mittaisen rakkauden.
Miten suuri ihme onkaan pieni ihminen, miten täydellinen miniatyyrikoossaan. Miten nopeasti hän kasvaa, kehittyy, oppii asioita. Miten ihmeellistä lapselle kaikki maailmassa ensi kertaa koettuna on. Ja miten yksilöllisiä voivat pienestä asti sisaruksetkin olla.
Ihmettelyn ja uuden oppimisen kyvyn kun voisi säilyttää.
Tästä tulee hyvä päivä, ajatteli NaisIhminen itsekseen aamukahvia juodessaan. Hän antoi katseen liukua ohi sanomalehden laidoilla vaanivien ikävien pikku uutisten eikä syventynyt EU:n etelärajoilla tungeksivien pakolaisten ongelmiin, ei tällaisena aamuna. Kirkas ja lämmin syyssää suorastaan huuteli avoimesta pihanovesta: lenkille sieltä!
Vartin päästä NaisIhminen olikin jo metsäpolulla. Hyvä mieli hyräilytti, askel nousi keveästi ja ripeään tahtiin. Eipä ollut muita paljon liikkeelläkään: virkaäidit ja -isät olivat hässäköineet lapsensa päiväkoteihin ja hurauttaneet töihinsä. Koululaiset istuivat jo luokissaan, mummot ja papat hissuttelivat kotosalla ja koiranulkoiluttajien ensimmäiset kierrokset oli tehty. Maisemassa oli hyvää tilaa.
Reilun tunnin päästä NaisIhminen oli kotiovella taas. Reippaanpuoleisen lenkin tuloksena t-paita oli märkä ja hiki tippui hiusten latvoista. Ihanaa päästä suihkuun! Avain vain taskusta.. ohhoh..näytti kyllä vähän oudolta, joo?o.. eipä muuten ollutkaan kotiavain vaan postilaatikon. NaisIhmisen aivoapparaatti pyörähti pari tyhjää kierrosta. Oli pakko istahtaa pihakeinuun pohtimaan hyvän päivän äkkikäännettä.
Lenkille lähtevä NaisIhminen siis ei varustaudu kännykällä eikä jätä puutarhan puolelta ovea tai ikkunaa auki. Hän ottaa vain kotiavaimen. Olisi tietysti suotavaa, että katsoisi vähän tarkemmin mitä taskuunsa laittaa. Sekin olisi suotavaa, ettei tuttuun avainperään olisi vaihdettu etuoven avaimen tilalle postilaatikon avainta jossain saumasa jonkun muun toimesta.
NaisIhminen mietti siinä keinutellessaan, että talon toinen asukki tulisi kotiin arviolta noin viiden tunnin päästä. Hiki tippui edelleen niskaan, ei siinä ollut oikein vierailuasussa eikä sen puoleen kukaan lähituttavista olisi kotonakaan. Joskus oli ollut puhetta, että puutarhavajaan pitäisi kätkeä vara-avain yllättäviä tilanteita varten. Eipä ole tullut tehtyä sitäkään.
Siinäpä putkahti mieleen, että lähistöllä oli töissä tuttu ihminen, jos vain sattuisi olemaan työvuorossa. Sinne! Ja olikin tuuria, tuttu ilmaantui ovelle, lainasi puhelintaan, jolla NaisIhminen sai soitetuksi toisen avaimen haltijalle. Parin tunnin sisällä toinen ilmaantui paikalle, avasi oven ja syventyi etätöihin kotona. NaisIhmisen hiki oli jo kuivahtanut odotellessa. Hyvän päivän saama käänne ratkesi onnellisesti.
Pihakeinussa, päiväkahvilla. Ihmetellään kesävaatteissa: onko nyt tosiaan kohta lokakuu. Lumimarjapensaassa on kaksi kauniinvalkoista marjaa. Ruukussa kukkii guinean liisa ihanimmillaan, vaaleanpunaisena.
Illan hämärään sytytän kynttilälyhdyn. Toinen avaa shampanjapulloa hyvästä syystä. Yhteisten vuosien mittainen asuntovelka on maksettu.
*Hannu Vuorio; Aviorikosromaani
Uusi kirjailija minulle, rikosromaanien sarjaa julkaissut aiemmin. Mietin, pyrkiiköhän kirjan nimi viittaamaan jotenkin kirjailijan aiempaan lajityyppiin, rikosromaaneihin. Ainakaan sisältö eikä tapahtumien kulku ihmeempi rikos taida olla, arveluita ja aikeita enimmäkseen. Muutaman kymmenen sivua luettuani alkoi jo kummastuttaa ja lopulta häiritäkin päähenkilön loputon oluen latkiminen ja viinan ryypiskely, jonka kuvaamiseen käytettiin mielestäni ihmeen paljon energiaa. (Liekö tuo toisaalta ollut syy siihen, ettei aviorikoksesta tullut sen valmiimpaa.) No, ehkä se pyrki olemaan autenttinen tietynlaisen miehisen kulttuurin kuvaus. Eipä juuri kiinnostavaa. Lainasin kirjan itse asiassa tuttujen eteläkarjalaisten maisemien takia, joihin tapahtumat osittain sijoittuivat. Tunnistihan ne.
*Pirjo Hassinen; Kuninkaanpuisto, Otava 2004
Tämä kirja se taisi olla oikein palkintoehdokkaana. Hassisen kieli on runsasta, rehevää, paikoin suorastaan rääviä. Ihmisen kehon toiminnot, eritteet, erilaiset hajut ja niiden kuvailu sekä sukupuolielimet, varsinkin miehiset, ovat kirjoittajan herkeämättömän kiinnostuksen kohteena. Tämäkö on arvostettua nykyepiikkaa? Tarina on revitty riekaleiksi, jotka pyörivät kuin kirjopyykki koneessa suuntaan ja toiseen. Mikä näitä tarinariekaleita yhdistää paitsi kyseinen puisto, selviää vasta kirjan lopussa.
Hesarin kriitikon mukaan ?sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja aistillisuuden kuvaajana Hassinen on merkittävimpiä nykykirjailijoitamme?. Suomen Kuvalehti esitteli kirjailijan taannoin oikein viikon Hän ?palstallaan. Siinähän sitten selvisi, että kirjailija onkin aloittanut minkälie regina-lehden ?eroottisten? tarinoiden parissa. Tuskin tarvinnen tutustua uuteen Hassisen teokseen, kun haastattelun perusteella hän haluaa ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen lajissaan.
Tunnen olevani viime vuosisadalta (niin kuin tietysti olenkin), koska käsitykseni aistillisuudesta ja erotiikasta ei ole ihan tätä. Hienovaraisemmin ja tyylitellymmin kirjoitettu antaa kaltaiselleni lukijalle enemmän.
*Kristin Hannah; Paluu Kesäsaarelle, Tammi, 2002
Ensi vaikutelma: amerikkalaista naistenkirjahömppää. Jo kannessa on naisen profiili, kukkia ja kultaisia kirjainkiemuroita. Juoni etenee ennalta arvattavasti, henkilöt kuvataan ulkonäöstä ja vaatetuksesta lähtien miellyttäviksi ja hyvin toimeentulevien luokkaan kuuluviksi. Tarinan pääsisältö on äiti-tytärsuhteen vatvominen ja siinä sivussa tyttären nuoruudenrakkauden uudelleen lämmitys. ?Ihmissuhdemössöä?, sanoisi Ystäväni Sosiaalineuvos tuhahtaen. (Kirja tosin löytyi hänen hyllystään.)
Mihin minä nyt tämän helppotarinan tarvitsin? Kirja oli sujuvaa luettavaa ja viime metreillä aidsiin kuolevan ystävän vuoteen äärellä puristui pisara jo kyynisemmänkin lukijan silmännurkkaan. Tulin verranneeksi amerikkalaisen elämänmenon naiskuvaa suomalaisen nykyproosan ?kuningattaren? (Pirjo Hassinen) tekstin naisiin ja miehiin. Ymmärsin äkkiä, miksi tarvitsin tuon jälkeen tällaisen kirjan, jossa asiat tapahtuvat hiukan ruusunpunaisessa valaistuksessa ja päättyvät onnellisesti.
*Suvi Ahola, Satu Koskimies (toim.); Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi, 2005
Oli hauskaa lukea suomalaisten naisten tutunoloisia kuvauksia Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjojen merkityksestä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monien ajatuksiin tarinoiden tarjoamista samaistumisen ja haaveilujen kohteista voi täysin yhtyä. Montgomeryn kirjojen kieli on kiehtovan rikasta, aikansa tyyliin kaunista ja varhaisnuoren tytön romanttista mielenlaatua ruokkivaa. Annan sekä Emilian kehityskertomukset ovat tarjonneet naiseksi kasvun tukea ja unelmien aineksia useamman sukupolven tytöille.
Lukijoiden tekstit on valikoitu kirjallisesti ansiokkaammasta päästä, mukana on mm. Pirkko Saision upea analyysi Anna-kirjojen vaikutuksesta hänen lapsuuteensa ja Leena Lehtolaisen pohdinta kirjoittamisen merkityksestä Annan ja Emilian maailmassa. Moni tuntemattomampikin kertoo Montgomeryn tarinoiden olleen oman kirjoittamisensa intohimon lähteenä ja siivittäjänä.
Vaikka autenttiset lukijakuvaukset ovat ehkä tavalliselle lukijalle antoisampia kuin kirjallisuustieteen kaavaan puristettu asiantuntija-analyysi, niillä on myös heikkoutensa. Samat huomiot toistuvat ja yhteinen ihannointi alkaa pian tuntua kliseiseltä. Kirja olisi ehkä parantunut tiivistyksestä, sivuja on lähes neljäsataa. Onneksi värikuvasivut keventävät kokonaisuutta. Toimittaja-ammattilaiset ovat varanneet itselleenkin puheenvuoron, joissa välähtää jo kriittisempiäkin sävyjä. Aihe sinänsä on kirjan väärti ja jutut panevat miettimään omaan ilmaisuun ja ehkä elämäänkin tarttuneita vaikutteita.
Tavattiin asemalla ja junailtiin Isoon Kaupunkiin. Antoisan kaupunkipäivän ainekset koostuivat kuin itsestään: liikkeelle aamusta ja takaisin ennen ruuhkaa, vain yksi hoidettava asia, lounas ystävättären seurassa ja joku sykähdyttävä kokemus, tällä kertaa taidenäyttely. Leivoskahvit ennen junalle paluuta kuuluivat reseptiin tottakai.
En ollut löytänyt sopivaa ulkoiluasua kotikaupungista, joten se oli haettavana. Ystävättären mielipide on tärkeä sovituskopin peilin armottomuuden vastapainoksi. Hänen kommenttinsa vahvistavat oman valinnan. Sopiva, mieleinen ja edullinenkin asu löytyi. Keskustan urheiluliikkeessä nuorimies palveli asiallisen positiivisella otteella täti-ikäistäkin.
Kevyellä keittolounaalla ehdittiin puhella. On harvinainen ilo keskustella sellaisella tasolla ja intensiteetillä, että voi tehdä syvyyssukelluksia ja nousta nopeasti pintaan haukkaamaan huumorihappea tai heittäytyä hulvattomaan unelmissa liitelyyn ja siitä tömähtää nauraen maan pinnalle. Meiltä se käy, paikasta riippumatta.
Taidemuseossa oli vaikuttava valokuvanäyttely. Kuvat puhuivat: kasvot, ilmeet, pienet yksityiskohdat, suhdeviitteet, rakennukset, maisemat. Muutamien kuvien edessä viivyttiin pitkään. Kommenteissa olisi sivullinen pannut merkille ihmissuhdetyötä tehneiden näkökulmia ja havaintoja. Vahvoja ja niin tosia kuvia, joissa löysi omankin elämän heijastuksia.
Olenko jotenkin herkistynyt? Pitää oikein kysyä itseltä, kun silmiin sattuu ja korvia kuumottaa tuon tuostakin. Tiedän kuuluvani sukupolveni porukkaan, mutta en oikein tunnista näistä nillityksistä itseäni. Viimeksi eräs oli suuna päänä aiheesta tämän aamun lehdessä. Mikähän siinä on, kun edellisten tai seuraavien sukupolvien tekemisissä ei mikään ole koskaan hyvin?
Suuret ikäluokat sitä ja suuret ikäluokat tätä, kyllä on itsekästä porukkaa ja riistosakkia. Ensin Ne pitävät työpaikkoja hallussaan ja ovat seuraavien ikäluokkien etenemisen tulppana. Sitten Ne eläköityvät ennen aikojaan ja maksattavat seuraavilla eläkkeensä. Nyt Ne istuvat rahakasojensa päällä joutilaina ja seuraavat näkevät nälkää.
Nuoriso sitä ja nuoriso tätä, kaikki on valmiina saatu, mutta mikään ei kelpaa. Ensin Ne on syntyneet kultalusikka suussa ja pullamössöä syöneet. Sitten Ne on saaneet koulunsa ja opiskelunsa yhteiskunnan varoilla ja harrastuksiin on satsattu vanhempienkin kustannuksella. Nyt Ne huutaa kilpaa: mulle kaikki tänne ja heti paikalla! Pois alta risumummot ja käpyvaarit!
Katkeruus kukoistaa yllättävilläkin tahoilla. Monen aggression taustalla ovat arvattavasti pettymykset omiin unelmiin ja yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Jostakin on syntipukki löydyttävä ahdistusta helpottamaan. Edellinen tai seuraava sukupolvi on aina otollista riistaa. ?Leuhkivat vielä aikaansaannoksillaan vaikka ovat vieneet tikkarin lastensa suusta?. Voi voi.
Jokainen sukupolvi tekee parhaansa, mutta myös virheensä. Suuret sekä pienet ikäluokat ovat vuorollaan syytettyjen penkillä, jos syyllisiä etsitään. Vaan voihan virheistä oppia muita syyttelemättäkin. Ponnistelu omaksi ja yhteiseksi hyväksi tuottaa myönteistä tulosta.
?Siitä syystä, että monet ajattelevat toisin, kuuntelen sydämeni ääntä.? – Ajatus on arvostamani pohjoisen runoilijan, Niilo Rauhalan runosta.
On vähintään kolme tapaa suhtautua maailman asioihin ja elämän ilmiöihin: pohtia asioita ja muodostaa sitten omista lähtökohdistaan perustellen mielipiteensä; olla tunnevaltaisesti samaa mieltä ihailemansa henkilön, läheiseksi kokemansa viiteryhmän tai ylipäänsä viimeksi puhuneen kanssa; olla ottamatta kantaa mihinkään, vetäytyä sivulliseksi.
Vaikeinta lienee olla omaa mieltään tajutessaan, että useimmat ajattelevat eri tavalla ja ovat sitä paitsi omasta näkökulmastaan katsoen yhtä oikeassa. Tunne ja järki saattavat joutua riitaan keskenään näissä pohdinnoissa. Päätyä kuuntelemaan sydämensä ääntä ei tarkoita kuuroutta järjen äänelle tai hulahtamista vaihtuvien tunteiden aaltoihin.
Sydämen ääntä kuunnellessa saattaa joutua olemaan toista mieltä. Se ei ihmisyhteisössä silti oikeuta toimimaan vastoin yhteisesti sovittuja sääntöjä, joilla on perusteensa. Se ei myöskään oikeuta tuomitsemaan toisin ajattelevien enemmistöä tai vähemmistöä. On viisautta myös hyväksyä sydämensä geneettinen perimä sen ääntä kuunnellessaan.
|
|
